"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei, pysykää vain Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle." Hän nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan — kuin olisi nähnyt edessään kiviseinän? Ja se on tarpeeksi älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se yrittää juonitella."
Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tienhaarassa, ratsasti Päivänpaiste vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla kuljeksimiselleni."
Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle, sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Päivänpaiste oli kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessä mitään muutosta ja koetti olla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Päivänpaiste oli tyytymätön maailmaan, joka ei sallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin kaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien omistamisesta?" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede sanelun päätyttyä poistui.
Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai oli odotettavissa, päätti Päivänpaiste puhua, vaikka sen täytyikin tapahtua konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian ytimeen. Dede oli lopettanut työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään poistuakseen, kun Päivänpaiste sanoi:
"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne, vaikka olenkin suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä, mitä aion sanoa. Tiedätte kuinka kauan olette ollut konttorissani — jo vuosikausia, monta vuotta ainakin, ja tiedätte, että aina olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä että olette konttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette — ellette olisi konttorissani — te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua tuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies — älkää käsittäkö tätä ystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vain selvittää teille, miten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsevät minulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu, kun kysyn teiltä, miksi ette ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?"
Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään, ja pieniä hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut, ja Päivänpaiste kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.
"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."
"Mutta miksi…?" — hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään. "Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan yhtä suora kuin minä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla? Minä etsin teitä kaikkialta."
"Ja juuri sen vuoksi en tullut sinne." Dede hymyili ja katsoi häntä hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te käsitätte kyllä, herra Harnish."
Päivänpaiste ravisti nyrpeästi päätään.