Hurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei ollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen. Mies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat — niin, hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin. Päivänpaiste herätti eloon muunlaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin sanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondykesta. Kaiken kaikkiaan sisältyi Päivänpaiste nimeen paljon sellaista, mikä sai joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen, Deden, mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän takana kuunteli hänen kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen, ja hänellä oli naisen sukupuoliturhamaisuus, ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus, että sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.
Ja vielä muutakin liikkui hänen mielessään — väsymyksen ja yksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä epäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa tämän miehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi muuksi, sillä hän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa Päivänpaisteen elämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen naisellinen pelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, että kaikissa olosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Siis: miksikä ei? Olihan se kuitenkin niin pieni seikka.
Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin kuvaelmasarjana erakkoelämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää viikossa konttorissa ja matkat edestakaisin lautalla; tunnit ennen maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja lauantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa; ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin. Monet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään sunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä olivat he menettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut innokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja poistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi aina ratsastaa yksin.
Hän oli niin poikamainen, tuo suuri miljoonainomistajajättiläinen, jota puolet San Franciscon rikkaista miehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Dede ei ollut milloinkaan aavistanut tätä hänen luonteensa puolta.
"Miten ihmiset joutuvat naimisiin?" jatkoi Päivänpaiste puhettaan. "No, ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi mieltyvät toistensa ulkomuotoon; kolmanneksi tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi menevät naimisiin tai ei, riippuen siitä, minkä verran he pitävät toisistaan opittuaan tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada selville, pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta."
Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta ja eriskummaiselta. Häntä halutti nauraa — ei vihaisesti eikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin hullunkurista. Hän itse — pikakirjoittaja, ja Päivänpaiste — kuuluisa ja mahtava miljoonainomistaja, ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämä salaiset kohtaukset kukkuloilla lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan. Ja jos Päivänpaiste näinollen koettaisi konttorissa kosia häntä, menettäisi hän hyvin edullisen paikan, ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän oli kyllin kauan tehnyt työtä elatuksekseen vapautuakseen monesta harhaluulosta.
"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Päivänpaiste. "Ratsastamme niin rohkeasti kuin haluatte, ja jos joku näkee meidät, niin nähköön. Jos he juoruavat — no, niin kauan kuin omatuntomme on puhdas, ei meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa, ja Bobilla on selässään maailman onnellisin mies."
Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.
"On myöhä jo", sanoi Päivänpaiste, "emmekä ole päässeet mihinkään ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai — se ei ole paljon pyydetty — tehdäksemme lopullisen päätöksen."
"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede.