Vaikka Päivänpaiste olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla vaatimisia eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa arvossa Päivänpaisteen hillittyä käytöstä. Hän teki sen tietoisesti, mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan tuntuivat sen vaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinseitit. Aivan huomaamatta Päivänpaisteen persoonallisuuden verkko kietoutui hänen ympärilleen. Lanka langalta nämä salaiset ja aavistamattomat siteet vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan "kyllä", kun hän oli aikonut sanoa "ei". Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa jossakin tärkeämmässä vaiheessa, huolimatta terveen järjen ohjeista, antaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.
Päivänpaisteen yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kanssa oli muiden muassa se hyvä seuraus, ettei Päivänpaiste uskaltanut juoda niin paljon kuin ennen. Hänen alkoholinhimonsa oli vähentynyt niin, että hän lopulta sen itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este. Deden ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossakin määrin Dede vastasi tiettyä cocktailmäärää. Luonnottoman kaupunkielämän jännitys ja kiihkeä liikepeli oli tehnyt Päivänpaisteesta säännöllisen juomarin. Saadakseen huojennusta ankaraan jännitykseen täytyi hänen aina rakentaa unohduksen muuri, ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen persoonallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, oudot kultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan, hänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen selässä — kaikki tämä, joka oli syöpynyt Päivänpaisteen mieleen, sai hänet jättämään juomatta monta cocktailia tai whiskygrogia.
Huolimatta heidän päätöksestään olivat heidän kohtauksensa kuitenkin jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisensa varkain. He eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin he aina kohtasivat toisensa syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää syrjätietä, ja Päivänpaiste tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat vain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse, jotka tuskin olisivat tunteneet Päivänpaistetta hänen kuvistaan sanomalehdissä.
Päivänpaiste huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen — ei ainoastaan hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin mailia; eikä Dede milloinkaan valittanut päivää liian pitkäksi eikä mikä Päivänpaisteen mielestä oli mainio puoltolause väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä ollut pienintäkään lyöttymää. "Siinä vasta on tyttö", kuului Päivänpaisteen kaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.
He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näillä pitkillä keskeytymättömillä ratsastusretkillä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun ponnistuksista ja kullankaivusta, sai Päivänpaiste yhä selvemmän kuvan Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Päivänpaiste oli näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävänä edessään. Hän kertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa. Myöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada tämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Päivänpaiste arveli, että oli helpompaa kuin hän oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka hän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri, josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten purjehtia.
Hänen ainainen naisen pelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän ymmärtänyt naisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan heitä ymmärtää. Dede hevosen selässä, Dede poimimassa unikoita aurinkoisella mäenrinteellä, Dede, joka nopein pikakirjoituspiirroin pani hänen sanelunsa paperille — tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän ei tuntenut Dedeä, joka niin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen, Dedeä, joka kivenkovaan kieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan, ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä, jonka silmissä kultainen välke kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä, jotka eivät olleet hänen korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki sukupuolen häämöttävät syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä käsittämättöminä.
Dedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa tietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota salaperäistä ja peloittavaa "sivistystä". Ja kuitenkaan ei hänen alituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tunkeutunut heidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista eikä taiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä koruton ja luonnollinen kuin Päivänpaiste itse. Hän piti raittiista ulkoilmaelämästä, hevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja kukista. Päivänpaisteelle oli kasvikunta täällä osittain outo, ja Dede opasti häntä, näytti hänelle eri tammilajit, tutustutti hänet madronoon ja manzanitaan, opetti hänelle lukemattomien villien kukkien, pensaiden ja sanajalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat. Deden kirkkaat silmät, jotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta harva seikka jäi huomaamatta, ihastuttivat Päivänpaistetta. Eräänä päivänä he koetteeksi päättivät katsoa, kumpi heistä keksisi enemmän linnunpesiä. Ja Päivänpaiste, joka aina oli ylpeillyt teräväksi harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan vaikeata pysyä voitolla. Päivän päätyttyä oli Päivänpaiste vain kolme pesää edellä. Hän onnitteli Dedeä ja sanoi, että syynä hänen menestykseensä oli se, että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli linnun kirkas katse ja vilkkaat liikkeet.
Mitä enemmän Päivänpaiste oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän tytössä hänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä Dede myös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä lentoa. Unikkoketo, sanajalkojen kattama vuorensola, poppelirivi kapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen, auringonpaisteinen vuorenhuippu — kaikki tämä sai hänet puhkeamaan nopeihin ilonhuudahduksiin, jotka Päivänpaisteen mielestä olivat kuin laulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja näytti aina laulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän ratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa herruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpiä.
Nämä Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Päivänpaisteelle ilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat yhtä hartaasti kiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden avulla hän oppi paremmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta. Dede näytti hänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan ollut luullut olevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit. Kaikki punaiset värit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea oli ruskeaa, kunnes se muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut ruskeaa. Hän oli aina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin verenväristä, kunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat pitkin korkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä kasvaneet unikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä, ja Dede tuli haltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä. Hän laski niitä seitsemän, ja Päivänpaiste, joka oli koko ikänsä katsellut maisemia, sai ensi kerran tietää, mitä oli "etäisyys". Tämän jälkeen ja aina hän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät enemmän, ja hän löysi iloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia, jotka verhosivat etäisten kukkulain huiput.
Mutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli Päivänpaiste tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla toverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa olla Deden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä tuntemaan, sitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi ollut umpimielinen ja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa kikattava, teeskentelevä naisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan Dede hämmästytti häntä luonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan. Tämä jälkimmäinen oli odottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sitä puolta naisessa. Nainen: leikkikalu; verenimijä; nainen: välttämätön vaimo ja suvun jälkeläisten äiti — muuta hän ei ollut naisessa nähnyt. Mutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina — tällä oli Dede häntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia hän Dedessä keksi, sitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka itsetiedottomasti väritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti merkkitulia hänen silmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta, mutta kuten niin moni nainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä tulella ja välttää sen luonnollisen seurauksen, tulipalon.