"Talvi lähenee", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, "ja sitten täytyy jättää ratsastaminen."
"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin", sanoi
Päivänpaiste nopeasti.
Dede pudisti päätään.
"Olemme olleet hyvin onnellisia", sanoi hän ja katsoi Päivänpaistetta lujasti suoraan silmiin. "Muistan teidän hullunkuriset todisteenne, miksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei saata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä."
Hänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän olisi tahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät, mutta niissä oli kultaiset valot — sukupuolen syvyydet, joihin Päivänpaiste nyt vallan pelotta katsoi.
"Olen ollut oikein kiltti", julisti Päivänpaiste. "Enkö teidänkin mielestänne? Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut kovalle. Ajatelkaahan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan rakkaudesta, ja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on vaikeata miehelle, joka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on työnteko kysymyksessä, en minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän edessänne lauhkea kuin lammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä, miten paljon teitä rakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne naimisiin. Olenko sanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan, en henkäystäkään. Olen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä pysyminen on ollut aika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut teitä. En kosi teitä nytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi minua. Tiedän varmasti, että te olette minulle sopiva vaimo. Mutta tunnetteko te minua tarpeeksi tietääksenne oman mielenne." Hän kohautti olkapäitään. "Minä en tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä. Teidän täytyy varmasti tietää, voitteko uskoa minulle elämänne vai ettekö voi, ja minä pelaan hidasta ja maltillista peliä. En tahdo hätiköimällä pilata peliäni."
Tällaista rakkaudentunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut kuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka hän saattoi karkottaa vain muistamalla, miten Päivänpaisteen käsi kerran oli vavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänä päivänä ja joka päivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen äänessään. Sitten hän muisti vielä, mitä Päivänpaiste joitakuita viikkoja takaperin oli sanonut hänelle. "Tokko te tiedättekään, mitä kärsivällisyys on", oli hän sanonut ja kertonut hänelle oravien ampumisesta, silloin kun hän ja Elijah Davis olivat nähneet nälkää Stewart-joella.
"Näette siis", sanoi Päivänpaiste, "että meidän on juuri tehdäksemme rehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On luultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne — —"
"Mutta minä olen selvillä", keskeytti Dede. "En uskaltaisi rakastua teihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra Harnish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää."
"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani", sanoi Päivänpaiste ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä autoajeluja ja irstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet — ajatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä kainoudesta tietävänsä tästä mitään.