Hänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.
"Ei, en pidä siitä."
"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noilla autoajeluilla, joista on kerrottu sanomalehdissä", aloitti Päivänpaiste puolustuspuheensa, "ja että olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa — —"
"En tarkoita sitä", sanoi Dede, "vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa pitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On naisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen kanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän olisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin. Onnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä pettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton, koska hänellä yhä olisi liikeasiansa."
"Toimeni!" ihmetteli Päivänpaiste. "Mitä pahaa siinä on? Minä hoidan liikeasiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään salateitä, mitä ei voida sanoa useankaan liikkeen hoidosta, olipa sitten kysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat vähäpätöiset kamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä valhettele enkä petä enkä syö sanaani."
Dede tervehti helpotuksen tunteella uutta keskustelun vaihetta ja tilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.
"Muinaisessa Kreikassa", hän alkoi opettavaisesti, "pidettiin kunnon kansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita — —". Hän ei jatkanut johdantoaan, vaan teki reippaasti johtopäätöksen. "Kuinka monta taloa te olette rakentanut? Kuinka monta puuta olette istuttanut?"
Päivänpaiste pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt
Deden todistelujen tarkoitusta.
"No niin", jatkoi Dede, "kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan hiilimarkkinoilla".
"Vain San Franciscossa", irvisteli Päivänpaiste sitä muistellessaan, "vain San Franciscossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa Brittiläisessä Columbiassa."