Päivänpaiste veti kätensä niin äkisti taskusta, kuin olisi taskussa ollut jotakin, joka olisi pistänyt häntä.
"Ei, en ajatellut polttamista. Ajattelin teitä. Mitä muuta voi mies tehdä kuin pyytää vaimokseen naista, jota rakastaa. Juuri niin minä teenkin. En osaa tehdä sitä kaikkien sääntöjen mukaan. Tiedän sen. Mutta osaan puhua suuni puhtaaksi selvällä englanninkielellä, ja se riittää minulle. Rakastan teitä hurjasti, neiti Mason. Te olette miltei aina mielessäni. Ja haluan tietää, rakastatteko tekin minua. Siinä kaikki."
"Toivon, ettette olisi kysynyt", sanoi Dede lempeästi.
"Ehkä on parasta, että saatte tietää yhtä ja toista, ennenkuin annatte vastauksen", jatkoi Päivänpaiste huomaamatta, että vastaus jo oli annettu. "En ole milloinkaan ennen elämässäni tavoitellut naista omakseni, sanomalehtireportterien päinvastaisista jutuista huolimatta. Lorut, mitä sanomalehdissä ja kirjoissa olette lukenut minusta — että minä muka olisin naistensurmaaja — ovat vääriä. Niissä ei ole totta siteeksikään. Arvaan, että kortinpeluussa ja whiskynjuonnissa olen suorittanut enemmän kuin oman osani, mutta naiset olen jättänyt rauhaan. Muuan nainen surmasi itsensä, mutta minä en tietänyt, että hän rakasti minua niin hurjasti, sillä muuten olisin nainut hänet — en rakkaudesta, vaan estääkseni häntä tappamasta itseään. Hän oli paras siellä olevasta naisjoukosta, mutta minä en milloinkaan antanut hänelle aihetta luulla, että rakastin häntä. Kerron teille tämän kaiken siksi, että olette lukenut siitä ja haluan, ettei teillä ole minusta vääriä käsityksiä."
"Naistensurmaaja!" ähkyi hän. "No niin, neiti Mason, en muista, olenko kertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te olette ensimmäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista. Pidän teitä arvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se ehkä siitä, että te olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka olen tuntenut. Te ette ole milloinkaan ajanut minua takaa. Naistensurmaaja! Olen paennut naisia niin kauan kuin muistan ja luulen, että minut pelasti se, että olin voimakas enkä milloinkaan taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.
"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin tuntemaan teidät, enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin teihin alusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä sukeutuisi niin vakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun ajattelen teitä ja kaipaan teitä."
Hän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin, mahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan, ja alkanut ommella. Milloin Dede ei katsonut häneen, ahmi Päivänpaiste häntä silmillään. Hän katseli varmoja, taitavia käsiä — käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin tapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä kirjoituskonetta miltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä, jotka osasivat ommella kauniita vaatteita ja jotka epäilemättä osasivat soittaa tuota pianoa tuolla. Toisenkin tuiki naisellisen yksityiskohdan hän huomasi — Deden tohvelit. He olivat pienet ja pronssinväriset. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että Dedellä oli niin pienet jalat. Hän oli tähän saakka nähnyt niissä vain kävelykengät ja ratsastussaappaat, eivätkä ne olleet antaneet hänelle oikeaa käsitystä Deden jalkojen pienuudesta. Pronssinväriset tohvelit lumosivat hänet, ja niihin hänen katseensa lakkaamatta kääntyivät.
Ovelle koputettiin, ja Dede riensi avaamaan. Päivänpaiste ei voinut olla kuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.
"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä", kuuli hän Deden sanovan, ja sana "herra" herätti hänessä äkillisen mustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen pyytäjä ken tahansa, pitäisi Päivänpaiste hänet lämpimänä. Oli hänen mielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten joutunut naimisiin.
Dede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Päivänpaisteen katse siirtyi nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja taas takaisin, ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin vähän Deden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin hyvästä suvusta ja saanut hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei voinut selittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja tapaa, jolla hän niitä kantoi.