Toisenkin tyydytyksen oli heidän keskustelunsa hänelle tuottanut. Hän oli ennen kuullut puhuttavan pikakirjoittajattarista, jotka antoivat rukkaset työnantajalleen ja heti sen jälkeen erosivat toimestaan. Mutta Dede ei ollut viitannut sinnepäinkään. Olivatpa hänen puheensa miten hämmennystä herättävät tahansa, järjetön ja typerä hän ei ollut. Hän oli selväpäinen. Mutta hän, Päivänpaiste, oli niinikään ollut selväpäinen, ja se oli osaksi hänenkin ansiotaan. Hän ei ollut koettanut käyttää hyväkseen Deden konttorissaoloa. Tosin oli hän kaksi kertaa astunut yli rajojen, mutta hän ei ollut ottanut sitä tavaksi. Dede tiesi, että häneen saattoi luottaa. Mutta tästä kaikesta huolimatta hän tiesi, että useimmat nuoret naiset olisivat kyllin typerät jättämään paikkansa, jos heidän olisi täytynyt antaa rukkaset työnantajalleen. Ja sitäpaitsi oli Dede sallinut hänen lähettää veljensä Saksaan, kun Päivänpaiste oli esittänyt hänelle asian oikeassa valossa.
"Heleijaa!" päätti hän, kun auto pysähtyi hänen hotellinsa edustalle. "Jos olisin vain tiennyt sen, minkä nyt tiedän, niin olisin kosinut häntä ensimmäisenä päivänä, kun hän tuli toimistoon. Hänen omien puheittensa mukaan olisi silloin ollut otollinen hetki. Hän pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, ja mitä enemmän hän minusta pitää, sitä vähemmän hän uskaltaisi mennä kanssani naimisiin! Mitä nyt tästä arvelet. Hän on varmaan hieman hassahtava."
19
Vielä kerran eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua Päivänpaiste kosi Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään, kunnes kaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään punaisella autollaan Berkeleyhin. Hän jätti auton muutaman talonvälin päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi emännän tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla. Sitä paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missäpäin Dede luultavammin käveli.
Päivänpaiste noudatti tytön ohjeita ja oli pian päässyt viimeisten talojen ohi tien päähän, mistä kukkulain ensimmäiset jyrkät rinteet alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä myrsky ei ollut vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että se oli tulossa. Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä näkynyt vilaustakaan tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla kasvoi notkossa täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää ja liikettä, komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin tuulessa ja löivät oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului syvä rummuttava, kuin valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti kaikki hiljaisemmat äänet, natinan ja rapinan. Päivänpaiste, joka tunsi Deden, arvasi, että tämä oli jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn vaikutus ilmeni niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen rinteen avoimelta huipulta, missä tuuli oli rajuimmillaan.
Tavassa, millä Päivänpaiste kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei ikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan askeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä ei ollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.
"Sama juttu taas", sanoi hän. "Rakastan teitä ja tulin pyytämään teitä omakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä enemmän sitä mietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän mieltymyksenne minuun ei ole noita tavallisia. Ettekö te rohkene sanoa, ettei se ole totta; vai rohkenetteko?"
Hän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä vielä hänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän Päivänpaisteen hiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivan kuin vetääkseen hänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi hänelle periksi, hänen halunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi kuin hänen tahtonsa. Sitten hän äkkiä perääntyi, vaikka salli yhä Päivänpaisteen pitää kiinni kädestään.
"Ette kai pelkää minua?" kysyi Päivänpaiste.
"En." Dede hymyili surullisesti. "En teitä, vaan itseäni."