"Ette ole niin rohkea kuin minä", ahdisti Päivänpaiste kuultuaan nämä rohkaisevat sanat.
"Ei, ei", pyysi Dede. "Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin, älkäämme puhuko siis siitä."
"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon." Päivänpaiste oli miltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä, siitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että salli hänen pitää kädestään, siksi paljon, että sieti häntä lähellään.
Dede pudisti päätään.
"Ei, se on mahdotonta. Te menettäisitte vedon."
Ensi kerran juolahti Päivänpaisteen mieleen synkkä epäluulo — ajatus, joka selitti kaikki.
"Sanokaa, ettehän vain ole salaisesti naimisissa?"
Hänen äänessään ja kasvoissaan ilmenevä kauhu oli liikaa Dedelle, hän purskahti iloiseen ja välittömään nauruun.
Päivänpaiste tiesi vastauksen ja suuttuneena itseensä hän päätti, että teko oli tehokkaampi kuin puhe. Hän asettui siis seisomaan niin, että suojasi Dedeä tuulelta, ja veti hänet lähelleen. Tavattoman, navakka tuuli puhalsi heidän ympärillään ja rummutti puidenlatvoja heidän päänsä päällä, ja he vaikenivat kuunnellakseen. Heidän päälleen putosi liiteleviä lehtiä, ja tuuli toi mukanaan sadepisaroita. Päivänpaiste katseli alas Dedeä ja hänen hiuksiaan, joita tuuli heilutteli hänen kasvoilleen, ja Deden läheisyys sai hänet niin vapisemaan, että Dede huomasi sen kädestä, joka piteli hänen kättään.
Äkkiä Dede nojasi häneen, taivutti päätään ja painoi sen kevyesti hänen rintaansa vasten. Ja he seisoivat niin, kun toinen tuulenpuuska tuli tuoden mukanaan liiteleviä lehtiä ja yksinäisiä sadepisaroita. Yhtä nopeasti hän jälleen kohotti päätään ja katsoi Päivänpaisteeseen.