"Mutta minun täytyisi silloin tällöin mennä kyntämään", varoitti
Päivänpaiste, "tai kaupunkiin hankkimaan ruokaa."
"Mutta siellä ei olisi konttoria, eikä tarvitsisi nähdä alinomaa ihmisiä. Mutta tämä on kaikki mieletöntä ja mahdotonta, ja meidän täytyy lähteä, jos mielimme välttää sadetta."
Heidän kulkiessaan puiden lomitse, ennenkuin he alkoivat laskeutua alas kukkulan rinnettä, tuli hetki, jolloin Päivänpaiste olisi saattanut painaa Deden syliinsä ja suudella häntä. Mutta uudet ajatukset, jotka Dede oli hänessä herättänyt, täyttivät hänen mielensä niin, ettei hän älynnyt käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän tarttui vain Dedeä käsivarteen ja auttoi häntä epätasaisella polulla.
"Glen Ellenissä on hyvin kaunista", sanoi hän miettiväisenä. "Toivon, että voisitte nähdä sen."
Heidän ennätettyään eukalyptuslehdon reunaan ehdotti Päivänpaiste, että he eroaisivat siinä.
"Olemme lähellä asuntoanne ja ihmiset juoruavat."
Mutta Dede tahtoi häntä saattamaan asunnolleen saakka.
"En voi pyytää teitä sisään", sanoi hän ojentaen kätensä rappusten edessä.
Tuuli humisi kovasti säännöllisin väliajoin, mutta sade yhä viipyi.
"Tiedättekö", sanoi Päivänpaiste, "kun otan kaikki lukuun, niin tämä on elämäni onnellisin päivä". Hän otti hatun päästään, ja tuuli heilutti hänen mustaa tukkaansa, kun hän juhlallisena jatkoi: "Ja olen kiitollinen Jumalalle tai sille, olkoon hän sitten kuka tahansa, joka on vastuunalainen teidän olemassaolostanne maan päällä. Sillä te pidätte minusta paljon. On ollut suuri ilo minulle saada kuulla teidän sanovan sen tänään minulle. Se on — —" Hän jätti lauseensa kesken, ja hänen kasvonsa saivat tutun, omituisen ilmeen, kun hän kuiskasi: "Dede, Dede, meidän täytyy mennä naimisiin. Se on ainoa keino, ja luottakaa onneen, että kaikki käy hyvin."