Hän piti pystyssä loukattua jäsentä ja katseli sitä ihmetellen. Käsi, joka ei vielä milloinkaan ollut tavannut vahvempaansa! Käsi, joka oli saanut Circle Cityn jättiläiset vääntelehtimään! Ja ylioppilaspoika oli naurusuin taivuttanut sen pöytään — kahdesti. Dede oli oikeassa. Hän ei ollut sama mies. Asema oli vakavampi kuin hän oli milloinkaan myöntänyt. Mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä. Aamulla, nukuttuaan hyvin yön, hän tuumisi asiaa.

22

Päivänpaiste heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina kuten tavallisesti, joi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta kannusta ja selvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että rahapula oli hellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin. Vaikka kulku vielä oli hankalaa, olivat pahemmat vaarat jo ohitse. Kuten hän oli Heganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia ja varovaista peliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei niin vakavia kuin ne, jotka he jo olivat läpäisseet. Hän oli ollut ahtaalla, mutta hän oli läpäissyt ehjin nahoin, mitä Simon Dolliver ja moni muu ei saattanut sanoa. Eikä ainoakaan hänen liikeystävistään ollut joutunut häviöön. Hän oli pakottanut heidät auttamaan itseään, ja he olivat samalla itse pelastaneet nahkansa.

Hänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa, missä nuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma ei enää häntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja järkytetty, kuten voi olla ainoastaan voimakas mies, joka huomaa voimansa menneeksi. Ja tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään viitsinyt etsiä verukkeita. Hän tiesi, miksi käsi oli painunut alas. Ei siksi, että hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa iässään, ja jos hänen ruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon moukarinheittäjän käsi painunut alas. Päivänpaiste tiesi, että oli tehnyt pahaa itselleen. Hän oli aina pitänyt voimaansa ehtymättömänä, ja kuitenkin se vuosien kuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä. Hän oli taivasalta muuttanut kaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut kävelemisen. Hän oli ajanut autoilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla. Hänellä ei ollut ruumiinkuntoa ja hän oli turmellut lihaksensa alkoholilla.

Ja oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsi kaikki hänen rahansa loppujen lopuksi? Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa hänelle enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki hänet kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti hänet lujin sitein. Hän oli juuri nukin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin, ei hän olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsuivat häntä. Konttorin vihellys kuului pian, ja hänen täytyi noudattaa sitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään ikkunasta olisi ollut hauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla. Dede rinnalla Mabin selässä. Mutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä päivää. Saattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla konttorissa sitä selvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne olivat voimattomat taivuttamaan Dedeä ratsastamaan Mabilla — Mabilla, jonka hän oli ostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella. Kolmekymmentä miljoonaa — jotka pakottivat hänet menemään sinne ja menemään tänne, jotka painoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä, jotka kasvaessaan turmelivat häntä, jotka estivät häntä saamasta omakseen tyttöä, joka ansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.

Mikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa ajatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän, Päivänpaiste, joutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa käsivarttaan. Se ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei Dede voinut rakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli rakastanut entistä voimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän ei itse pitänyt tästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli tehnyt sille mitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi äkkiä istumaan. Hän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hänen arvonsa oli laskenut Deden silmissä.

Dede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa, ja hänellä oli kylliksi järkeä tietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä naimisiin rahan orjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.

Hän jätti vuoteen ja katseli itseään vaatekaapin oven pitkässä peilissä. Hän ei ollut kaunis. Entiset laihat posket olivat hävinneet. Nämä olivat raskaat, tuntuivat riippuvan omasta painostaan. Hän etsi julmuuden viivoja, joista Dede oli puhunut, ja hän löysi ne ja löysi niinikään silmistä kovuuden, silmistä, jotka olivat sumeat edellisen yön ja edellisten kuukausien ja vuosien cocktaileista. Hän katseli silmiensä alla selvästi näkyviä pusseja, ja ne pelästyttivät häntä. Hän kääri ylös puvuntakkinsa hihaa. Ei kumma, että moukarinheittäjä oli taivuttanut hänen kätensä pöytään. Nämä eivät olleet lihaksia. Ne olivat hautaantuneet lihaan. Hän kohotti yöpukuaan. Taas häntä kauhistutti, tällä kertaa ruumiinsa pyöreys ja pulleus. Se ei ollut kaunis. Laiha vatsa oli muuttunut ihravatsaksi. Rinta-, hartia- ja vatsalihakset hukkuivat rasvakerroksiin.

Hän istui vuoteen laidalle, ja hänen mielessään vilahti kuvia hänen loistavasta nuoruudestaan, vaivoista, joita hän oli kestänyt, intiaaneista ja koirista, jotka hän oli uuvuttanut näännyttävinä päivinä ja öinä Alaskassa, suurenmoisista voimannäytteistä, jotka olivat tehneet hänestä jäntevärotuisten vanhojen kullankaivajien kuninkaan.

Ja nyt oli hänen miehuusaikansa käsissä. Sitten hän ajatteli vanhaa miestä, jonka hän oli nähnyt Glen Ellenissä ja joka tuli auringonpaisteessa kukkulan rinnettä ylöspäin, valkopäisenä ja valkopartaisena, kahdeksankymmentäneljävuotiaana, kädessään kuohuva maitosanko ja mailleen menevän kesäpäivän lämmin hohde ja tyytyväisyys kasvoillaan. Sellainen pitäisi vanhuuden olla. "Niin, herra, olen kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha ja reippaampi kuin monet", oli hän kuulevinaan vanhuksen sanovan. "Enkä ole milloinkaan ollut joutilaana. Kuljin härkävaunuilla ruohoaavikoiden poikki, olin mukana vuonna 51, ja minulla oli silloin perhe ja seitsemän lasta."