Päivänpaiste ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta, vaikka ei ollut maistanut väkijuomia kuukausimääriin siitä päivästä lähtien, jolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli olevansa kyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta toista. Toisaalta hän oli menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda jouduttuaan maalle. Hän ei kaivannut alkoholia ja unohti, että sitä oli olemassakaan. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä, ja kun hänelle kaupungissa joskus tarjottiin, hän vastasi: "Hyvä on, poikaseni. Jos minä juomalla lasillisen ilahutan teitä, niin olkoon menneeksi. Saanko whiskyä?"
Mutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei niin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut, oli kaupunkilainen liikemies Päivänpaiste kuollut pikaisen kuoleman maatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Päivänpaiste, astunut hänen sijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan, ja hän oli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani. Niinikään olivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa. Hänelle ne ilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa. Hänestä tuli Sonoma-laakson tunnetusti vahvin mies, joka nosti raskaimmat taakat ja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijäväen keskuudessa. Ja kerran vuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen kullankaivajatapaan haastamalla koko laakson kilpasille kanssaan maatilalle. Ja suuri osa laakson asukkaista noudatti kutsua, toi naiset ja lapset mukanaan ja vietti päivän hauskasti ulkosalla huvitellen.
Ensin oli Päivänpaiste rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin esimerkkiä ja käynyt päivätyössä, mutta pian hän saattoi ansaita toisella tavalla, joka miellytti häntä enemmän eikä pakottanut häntä jättämään Dedeä yksin kotiin ja luopumaan alituisista ratsastusretkistä kukkuloilla. Seppä oli leikkiä laskien kehoittanut häntä koettamaan opettaa muuatta pahantapaista varsaa, ja hän onnistui siinä niin hyvin, että pian sai maineen taitavana hevosenopettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki rahat, mitä tarvitsi, tällä hänelle mieluisalla työllä.
Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen mailin päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa johtajan paikkaa. Mutta Päivänpaiste hymyili ja pudisti päätään. Myöskään ei hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin tarjottiin.
"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin otti jonkin määrän opetettavia hevosia.
"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, et rakastavia vaimoja etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja neljäkymmentä miljoonaa dollaria ei voi ostaa minulle takaisin yhtä päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."
Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi varhain vuoteeseen, nukkuin kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän oli aina toimessa, ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita toimitettavana, ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat houkuttelevilta eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä, kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä mailia. Toisinaan, kun Päivänpaisteella oli säästössä hiukan rahaa ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevostensa selkään, sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimmäiseen sopivaan maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman tiettyä suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä, kunnes heidän rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin. Näihin retkiin heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ja kerran he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he päättivät kerran, kun olisivat kyllin rikkaita, kulkea ratsain aina Päivänpaisteen lapsuudenkotiin Itä-Oregoniin ja poiketa matkalla Deden lapsuudenkodissa Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he kokivat lukemattomat kerrat suunnitellessaan tämän suuren retken yksityiskohtia.
Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin panemaan kirjettä postiin, pidätti seppä heidät.
"Kuulkaahan Päivänpaiste", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä Slossom lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta autolla matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin täälläpäin, mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis teille terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut neuvonne varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman ennätyksensä."
Päivänpaiste oli jo aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa
Slossomin kanssa.