"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi", sanoi hän. "Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on uhannut. Arvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas."
"Älä lue nyt enempää", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi kulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.
Polun puolitiessä hän löysi maanvieremän. Se oli vähäpätöinen, vain muutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään viisikymmentä jalkaa korkeammalta oli se törmännyt vesijohtoon tarpeeksi suurella voimalla tuketakseen sen. Ennenkuin Päivänpaiste ryhtyi työhön, hän katsoi ylöspäin vieremän jälkeenjättämää polkua, ja hän katsoi sitä maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen kaivostyömiehen silmällä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet säpsähtämään ja lakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.
"Hohoi", sanoi hän ääneen, "katsotaanpa, mitä siellä on."
Hänen katseensa liikkui jyrkkää myllerrettyä pintaa ylöspäin ja sen poikki laidasta laitaan. Siellä täällä oli pieniä yhteenkietoutuneita manzanita-puita, jotka olivat juurtuneet näin vaaralliseen maaperään, mutta ylimalkaan ruohoa ja rikkaruohoa lukuunottamatta oli tämä osa jyrkännettä paljasta. Näkyi merkkejä siitä, että pintakerros oli usein vaihtunut, kun sade oli tuonut mukanaan ylhäältäpäin irtautunutta maata.
"Oikea halkeamasuoni, tai en ole ikinä nähnyt sellaista", sanoi hän hiljaa.
Ja samaten kuin entiset metsästysvaistot olivat tänään heränneet susikoirassa, samaten heräsi hänessä uudelleen koko vanha kiihkeä kullanetsintähimo. Hän laski maahan vasaran ja ruuviavaimen, mutta piti kuokan ja lapion ja kiipesi vieremää ylöspäin sinne, missä esiinpistävän, enimmäkseen maanpeittämän kallion epäselvät ääriviivat näkyivät. Ne olivat miltei huomaamattomat, mutta hänen harjaantunut silmänsä oli keksinyt kätketyt muodostumat, jotka osoittivat sitä. Siellä täällä hän hakkasi murtuvaa kalliota kuokalla ja lapioi estävän maan pois. Välistä hän tutki tätä kalliota. Se oli paikkapaikoin niin pehmeätä, että hän saattoi murentaa sitä sormillaan. Hän siirtyi kaksitoista jalkaa korkeammalle ja käytti taas kuokkaa ja lapiota. Ja kun hän tällä kertaa poisti maan kalliolohkareesta ja katsoi, ojentautui hän äkisti ja hengitti syvään. Ja aivan kuin kauris juomapaikassaan vihollisiaan peläten hän loi nopean katseen ympärilleen nähdäkseen, pitikö häntä kukaan silmällä. Hän naurahti omalle narrimaisuudelleen ja rupesi taas tarkastamaan möhkälettä. Auringonsäde lankesi sille ja sai siinä olevat kultapilkut kimaltelemaan.
"Ruohonjuurista alaspäin", mutisi hän mielenliikutuksesta värähtelevällä äänellä iskiessään kuokkansa rikkaaseen kamaraan.
Hän näytti muuttuvan. Cocktaillitra ei ollut milloinkaan saanut hänen poskiaan niin hehkumaan eikä sytyttänyt sellaista paloa hänen silmiinsä. Työskennellessään hän joutui saman intohimon valtoihin, joka oli vallinnut häntä suurimman osan hänen ikäänsä. Hänet valtasi mielettömyys, joka hetki hetkeltä huomattavasti yltyi. Hän raatoi kuin mielipuoli, kunnes huohotti rasituksesta ja hiki valui hänen kasvoiltaan maahan. Hän etsi vieremän pinnan poikki suonen vastakkaiseen seinämään ja sieltä takaisin. Ja keskikohdalta hän kaivoi kuopan punaiseen tulivuoriperäiseen maahan, kunnes sai näkyviin kvartsin, rapean kvartsin, joka murtui ja mureni hänen käsissään, ja jossa oli kultaa.
Toisinaan hän sai aikaan vähäpätöisiä maanvieremiä, jotka peittivät hänen työnsä ja pakottivat hänet uudelleen kaivamaan. Kerran hän liukui viisikymmentä jalkaa alas rotkon seinämää, mutta kiipesi taas ylös pysähtymättä edes hengähtämään. Hän löysi kvartsia, joka oli niin rapeata, että se oli miltei kuin savea, ja se oli kultarikkaampaa kuin kiinteämpi kvartsi. Tässä oli oikea aarrekammio. Sata jalkaa ylöspäin ja alaspäin hän sai selville missä suonen seinämät kulkivat. Kiipesipä hän rotkon laidan yli katsomaan, näkyikö sillä puolen mitään merkkejä alempien kerrosten ilmaantumisesta päivänvaloon. Mutta sillä ei ollut kiirettä ja hän riensi takaisin löydölleen.