Hän raatoi yhtä mielettömän kiireisesti, kunnes väsymys ja sietämätön särky selässä pakotti hänet lopettamaan. Hän ojentausi kädessään vielä entistä kultarikkaampi kvartsinpalanen. Hänen kumarruksissa ollessaan oli hiki hänen otsaltaan valunut maahan. Nyt se virtasi hänen silmilleen ja sokaisi hänet. Hän pyyhki sen kädenselällään ja rupesi taas huolellisesti tutkimaan kultaa. Tonnista saisi kolmekymmentätuhatta, neljäkymmentätuhatta dollaria — hän tunsi asiat. Ja kun hän katseli keltaista syöttiä ja huohotti ja pyyhki hikeä otsaltaan, alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella. Hän näki tien, joka kulki laaksosta ja ylängön laidunmaiden poikki, ja hän rakensi sillan, joka kulki vuorirotkon poikki, kunnes kaikki oli elävänä hänen silmiensä edessä. Vuorirotkon toisella puolen oli rouhimon paikka, ja sinne hän sen rakensi; niinikään hän pani kuntoon loppumattomat sankojonot, jotka riippuivat ankkurikettingissä ja joilla malmi kuljetettiin vuorirotkon ylitse kvartsilouhimoon. Samoin kasvoi koko kaivos hänen edessään ja allaan — tunneleja, kuiluja ja miinakaivoksia ja hissejä. Hän oli kuulevinaan räjähdykset ja töminän vuorirotkon takaa. Käsi, joka piteli kvartsilohkaretta, vapisi, ja hänen vatsanpohjassaan tuntui raukeata hermostunutta tykytystä. Äkkiä hänelle selveni, että hän olisi tahtonut juoda jotakin, whiskyä, cocktailin, mitä tahansa. Ja juuri silloin, kun tämä uusi kiihkeä alkoholinhimo hänessä heräsi, kuuli hän kaukaa ja epäselvästi Deden äänen:
"Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu-tipu! Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu!"
Häntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa kuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia, ennenkuin ryhtyi valmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut käsittää, että oli ollut niin kauan poissa.
Taas kuului Deden maanittelu: "Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu-tipu!
Tänne, tipu-tipu-tipu!"
Siten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa. Päivänpaiste oli aikoja sitten pannut sen merkille. Nämä ajatukset, jotka koskivat Dedeä, toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat hänet suuren pelon valtaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei kadottanut Deden. Ei kertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina mielipuolisina tunteina, ja niin suuresta rikoksesta täytyi vähintään olla seurauksena, että hän oli todella hänet menettänyt.
Hän laski kädestään kvartsinkappaleen, liukui vieremää alas ja juoksi raskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän hiljensi vauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan, mistä itse näkymättä saattoi tähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti niille kahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.
Hänen näkemisensä tuntui vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli Päivänpaisteeseen iskenyt, ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan polkua alaspäin. Taas hän kiipesi maanvieremää ylöspäin, mutta tällä kertaa hän kiipesi korkeammalle ja vei kuokan ja lapion mukanaan. Ja taas hän raatoi hurjasti, mutta tällä kertaa toisessa tarkoituksessa. Hän työskenteli taitavasti, irroitti punaisen maalohkareen toisensa perästä ja antoi sen vyöryä alas peittämään sen, mitä hän oli paljastanut, kätkemään päivän valolta aarteen, jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin ja keräsi sylin täyden menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi vieremälle. Mutta tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti uusia maalohkareita työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä seinämistä ei näkynyt jälkeäkään.
Sitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta väsymystä kuten ihminen, joka on elänyt pelottavan murroskauden. Hän korjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi vesikouruissa, ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen. Dede oli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa, ja hänen askeltensa kopse tuotti Päivänpaisteelle suurta tyydytystä.
Hän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka juuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, hän katseli pilviä ja taivasta ja laaksoa, aivan kuin olisi ilman keralla juonut niitäkin.
Dede ei tiennyt, että Päivänpaiste oli palannut, ja silloin tällöin tämä käänsi päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa hänen näppäriin käsiinsä, hänen ruskeihin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat kullanvärisinä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa lupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän kuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon käännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin oli aina värähtänyt, kun tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.