"En tiennyt, että olit palannut", sanoi Dede. "Oliko se vaarallista?"
"Hyvin paha, tuo maanvieremä", vastasi Päivänpaiste yhä katsellen eteensä ja värähtäen vaimonsa kosketuksesta. "Pahempi kuin luulinkaan. Mutta olen keksinyt suunnitelman. Tiedätkö mitä aion tehdä? — aion istuttaa kumipuita koko alueelle. Ne lujittavat maan. Istutan niitä niin tiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu pujahtamaan niiden välitse, ja kun niiden juuret haarautuvat ja vahvistuvat, ei mikään maailmassa voi liikuttaa tuota maata."
"Onko se niin vaarallista?"
Päivänpaiste pudisti päätään.
"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aio sallia tuollaisen vanhan ilkeän vieremän tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon rotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia vuosia. Ja kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut vuoret sortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana paikallaan."
Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.
"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla täällä maalla — musiikkia, teatteria, ja muuta sellaista. Etkö milloinkaan haluaisi palata kaupunkiin?"
Niin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa Dedeen, ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta huojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu poikamainen nauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.
"Kuulehan", sanoi hän äkkiä jyrkästi. "älä mene tuolle rinteelle kävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on hyvin vaarallista kävellä, ja minä en tahdo menettää sinua nyt."
Hän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja intohimoisesti.