"Miten tulinen rakastaja!" sanoi Dede, ja hänen äänensä ilmaisi ylpeyttä, jota hän tunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.
"Katso tuonne, Dede." Päivänpaiste pyöritti käsivarttaan laajassa kaaressa, johon sisältyi laaksoja sen takana olevat vuoret. "Kuunlaakso — hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä ja ajattelen sinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja minä tunnen sydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa, ja minusta miltei tuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita korkealentoisia runoilijaveikkoja. Katsopas Hood-vuorta, tuonne, minne aurinko juuri kallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme lähteen."
"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä", nauroi Dede. "Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen valmistu aikaisemmin kuin sinäkään iltana."
He nousivat molemmat penkiltä, ja Päivänpaiste otti maitosangon ovenpielestä naulasta. Hän jäi vielä hetkiseksi katselemaan laaksoa.
"Se on suurenmoinen", sanoi hän.
"Se on suurenmoinen", toisti Dede nauraen iloisesti hänelle ja itselleen ja koko maailmalle ja meni keittiöön.
Ja kuten se vanha mies, jonka oli kerran nähnyt, kulki Päivänpaiste aurinkoista kukkulaa alas maitosanko käsivarrellaan.
Viiteselitykset:
[1] "Arkajalat" = uusia tulokkaita, joiden jalat matkataipaleilla vielä arastuvat. — "Taikinanjuuret" = vanhoja, kokeneita kullankaivajia, saaneet nimensä siitä, että leipoessaan käyttävät entisajan tapaan "taikinanjuurta" eikä tehdashiivaa.
[2] Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään kaikissa englanninkielisissä maissa.