Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa, ja ne pitivät häntä aina toimessa. Edustaminen kävi kalliiksi, ja hänen täytyi usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää, missä piti keskeyttää työt ja missä piti jatkaa kaivua. Hän oli itse nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallinkaivajana ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhdontaleiri on lyhytaikainen, kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen, ja hän palkkasi kuukausimääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä. Pääsuonta ei milloinkaan löydetty, ja vuosien kuluttua hän arvioi sen etsimisen tulleen itselleen maksamaan viisikymmentätuhatta dollaria.
Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa, osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen koiransa olivat yöt päivät matkavalmiina, ja hänellä oli parhaimmat valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Päivänpaiste pisimmät, kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista arvottomista valtauksista puhumattakaan) hän hankki valtauksia hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion, Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolittle. Tuhannet, jotka virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina. Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka tiedettiin varmasti, nimittäin että puolikas Eldoradon ensimmäisestä valtauksesta, jonka Päivänpaiste oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla, oli viidensadantuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla ajojäiden keskitse ja tarjosi tuhat dollaria kymmenestä jauhosäkistä, eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Päivänpaiste jauhot hänelle lahjaksi, vaikk'ei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin hän antoi kymmenen säkkiä yksinäiselle katoliselle papille, joka oli pannut kuntoon Klondyken ensimmäisen sairashuoneen.
Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut, paitsi harvoissa poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa. Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän enää vain matkoilla keitti itse ruokansa. Muuan rampa kullankaivaja asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat, flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut polttamaan sikareitaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin hän piti enemmän koiria ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimia. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli miljoonia.
Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi Päivänpaisteelle maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista kuin kullan huuhdontaleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän pelasi silmät auki.
"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle", sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa kolme rynnäkköä. Kesäryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja kapistuksia, syysryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen ja kevätryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentätuhatta miestä. Silloin täällä on arkajalkoja maa kirjavanaan. No, puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syysryntäyksestä. Mihin toimenpiteisiin aiotte sen johdosta ryhtyä?"
"Mihin toimenpiteisiin aiotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.
"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet maksavat mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan hintaan. Minulla on kolme sahaa, joita paraikaa hinataan solien poikki. Ne tulevat tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä vapaiksi. Ja jos olette hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne sopimuksen — kolmesataa dollaria tuhannelta."
Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä talvena kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta. Päivänpaiste lähetti uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja alas myötävirtaa, ja seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen sahansa olivat työssä yötä päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi häneltä hirsiä majojen rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä ympäröivästä maapalstasta hän sai muutamia tuhansia dollareita. Kaksikerroksiset rakennukset leirin keskuksessa tuottivat hänelle neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta dollaria jokainen. Nämä pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin yrityksiin. Kultaa tulvi hänelle joka taholta, kunnes kaikki, mihin hän koski, näytti muuttuvan kullaksi.
Mutta tämä ensimmäinen talvi Carmackin kultalassa opetti Päivänpaisteelle paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta hän tiesi kuitenkin määränsä. Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt sitä. Hänen kannaltaan oli aivan paikallaan yhden yön iloisessa leikissä panna menemään kaikki säästönsä. Sen hän olikin tehnyt pelatessaan Circle Cityssä pokeria, missä menetti viisikymmentätuhatta — kaiken mitä omisti. Mutta viisikymmentätuhatta oli hänen mielestään ollut vain pikkusumma. Toista oli, kun tuli miljoonista kysymys. Niin suuri omaisuus oli panos, jota ei saanut kylvää, niinkuin tekivät humalaiset miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken käsityksen mitasta ja määrästä. Sellainen oli McMann, jonka yksi ainoa ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneenkahdeksaantuhanteen dollariin; ja Raaka Jimmie, joka menetti satatuhatta kuukaudessa ja hurjasteli neljä kuukautta, kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena lumeen ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan kolmen arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa lainasi kolmetuhatta dollaria lähteäkseen seudulta, ja joka erään naisen tähden, joka keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista, osti Dawsonin torilta satakymmenen tusinaa munia maksaen niistä kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta ja syötti ne heti koirille.
Samppanja maksoi neljä-viisikymmentä dollaria neljännes ja osterirasia viisitoista dollaria. Päivänpaiste ei sallinut itselleen mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään tarjoiluhuoneen täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi viisikymmentä senttiä lasi, mutta hänen tuhlaavaisessa ja hurjassa luonteessaan oli jonkinlainen kohtuullisuuden tunne, joka esti häntä maksamasta viittätoista dollaria osterirasian sisällöstä. Toisaalta menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen kuin hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat mielettömiin hurjasteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut kertoa paljoa suuremmista lahjoituksista kuin ensimmäiset kymmenen jauhosäkkiä olivat. Ja entiset toverit, jotka tulivat Päivänpaisteen luo hädässään, läksivät aina hänen luotaan autettuina. Mutta viisikymmentä dollaria vaahtoavasta samppanjaneljänneksestä! Se oli liikaa!