Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden ja reuhuten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet hänen elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen. Mutta hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon kuin ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli seurannut vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista, mutta hän halusi tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta peliä ja piti siitä enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati tavallaan luovaa työtä. Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys, jota hän tunsi Eldoradon miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan niin syvä kuin ilo, jota hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja hirsilauttojen laskevan rantaan Moosehide Mountainin tuolla puolen. Kulta vaakakupeissa oli sekin oikeastaan epätodellista, käytännössä merkityksetöntä. Se edusti esineitä ja voimaa tehdä. Mutta sahat olivat itse esineitä, joiden avulla tehtiin uusia esineitä. Ne olivat todellisuudeksi muuttunut unelma, kauniiden haaveiden kova ja epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana tuli suurten sanomalehtien ja aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia, ja kaikki he kirjoittivat Päivänpaisteesta, joten Päivänpaisteesta tuli sanomalehtiä lukevan yleisön silmissä Alaskan tärkein henkilö. Luonnollisesti maailman mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua kohdistui Espanjan sotaan, mutta Klondykessa Päivänpaiste vielä sittenkin pysyi huomattavimpana henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla, kääntyivät kaikkien katseet seuraamaan häntä, ja ravintoloissa uudet tulokkaat tuskin käänsivät silmiään hänestä, niin kauan kuin hän oli heidän näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies, vaan hän oli Päivänpaiste, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita, Ai Mavoa ja Jack McQuestionia. Hän oli Päivänpaiste, lukemattomien hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jääaavikoiden oli vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon, joka oli kuljettanut postin Circlestä valtamerelle ja sieltä takaisin kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan heimon kuolemasta sukupuuttoon — lyhyesti sanoen, mies, joka sai tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta miestä yhteensä.
Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen tilapäiset ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus merkittäviksi. Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen huulilla, joko hän sitten oli ensimmäisenä ennättänyt Danish Creekin löytöpaikalle tai voittanut kanootinsoutukilpailun Queens Birthdayssa, oltuaan pakotettu ottamaan osaa kilpailuun viime tingassa, kun vanhojen kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä yönä hän pelasi Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta he jo aikoja sitten olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan aamulla olivat rajana, ja pelin päätyttyä oli Päivänpaiste voittanut kaksisataakolmekymmentätuhatta dollaria. Jack Kearnsille, joka jo oli monimiljonääri, ei tämä häviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa vapisutti panosten suuruus, ja jokainen noista kahdestatoista kirjeenvaihtajasta lähetti edelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.
12
Monista tulolähteistään huolimatta oli Päivänpaiste koko ensi talven ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti, kun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli monen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhtoa, saattoi hän käyttää hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin hän talletti kahteen vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat häntä ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän yrityksiinsä.
Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä. Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti perinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli muuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi oli alkanut, ja Päivänpaiste, joka oli rikkain kaivostenomistaja, oli uskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin hän teki vanhan ajan kullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden päällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Päivänpaisteelle sydämen asia eikä pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja, vaikka hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä ja tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.
Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon yhtymistä hän kieltäytyi sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei ollut milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki heti sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko siellä oli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikk'ei se ollut välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi, hän sai aikaan paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja kujeilunhalusta.
"Tämä on kuin saraopeliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän, pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta, joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.
Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään, Yhdysvaltoihin, luopuen napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun Päivänpaisteelta kysyttiin, milloin hän aikoi lähteä etelään, nauroi hän aina ja sanoi lähtevänsä vasta sitten, kun oli pelannut pelinsä loppuun. Hän lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä juuri kun oli saanut voittoisat kortit.
Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Päivänpaistetta kuin sankaria, väittivät, että hän oli mies, joka ei tietänyt mitä pelko on. Mutta Bettles ja Dan Mac Donald ja muut entisajan miehet pudistivat päätään ja nauroivat mainitessaan sanan naiset. Ja he olivat oikeassa. Hän oli aina pelännyt naisia aina siitä lähtien kuin "Kuningatar Anna" Juneausta oli avoimella ja naurettavalla tavalla osoittanut rakkauttaan hänelle, seitsentoistavuotiaalle nuorukaiselle. Tämän takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia. Hän oli syntynyt kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja salaperäisiä; hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli kuollut hänen pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan "Kuningatar Annan" luota tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja seurustellut heidän kanssaan — uranuurtaja-naisten, jotka olivat miesten jälkiä seuraten kulkeneet solien poikki ensimmäisille kultakaivospaikoille. Mutta yksikään lammas ei ollut milloinkaan kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja vavistuksella kuin hän oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä ylpeydestään johtui, että hän seurusteli heidän kanssaan, mutta hän oli tehnyt sen vain näön vuoksi; naiset olivat hänelle yhä suljettu kirja, ja hänestä oli hauskempaa pelata yksin tai sitten isossa joukossa.
Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimellä "Klondyken kuningas", kun hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsäparoni" ja "Kultalan ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli "Taikinanjuurten isä", hän pelkäsi naisia enemmän kuin milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi, koettivat he kaikki kietoa häntä pauloihinsa.