Täten tuli Päivänpaisteesta kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt työmiehiä pettämään. Hänellä ei ensinkään ollut sydäntä siihen, ja sitäpaitsi se ei tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehiä oli niin helppo pettää, he olivat niin typeriä. Heidän pettämisensä muistutti fasaanien lahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla, josta hän oli kuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli väijyä kyvykkäitä ryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli hauskuutta ja jännitystä, ja silloin tällöin kävi taistelu oikein hitonmoiseksi. Kuten Robin Hood entisaikaan ryösti Päivänpaiste mieluimmin rikkaita ja jakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta hän oli armelias omalla tavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei häntä liikuttanut. Se kuului ainaiseen maailmanjärjestykseen. Hän ei sietänyt järjestettyjä hyväntekeväisyysseuroja eikä hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita. Eikä hän antanutkaan omaatuntoaan rauhoittaakseen. Hän ei ollut kenellekään velkaa eikä voinut ajatella hyvitystä. Mitä hän antoi, oli vapaaehtoinen lahja, ja hän antoi niille, joiden kanssa tuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut rahastoon, jota koottiin maanjäristyksestä kärsineiden japanilaisten hyväksi, eikä New Yorkin Cityn kansanopistojen hyväksi. Sen sijaan hän antoi Jonesille, hissimiehelle, niin paljon rahaa, että tämä saattoi vuoden ajan kirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että hänen tarjoilijansa vaimo poti keuhkotautia, hän lähetti hänet Arizonaan, ja kun lääkärit myöhemmin julistivat potilaan toivottomaksi, lähetti hän miehenkin sinne, jotta hän saisi olla vaimonsa luona tämän kuolemaan saakka. Niinikään osti hän monet jouhiset ratsastusohjakset eräältä rangaistusvangilta, joka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes Päivänpaiste arveli joka toisen vankilan rangaistusvangeista tekevän hänelle ohjaksia. Hän osti ne kaikki ja maksoi jokaiselle heistä kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin. Ne olivat kauniita ja hyödyllisiä kapineita, ja hän koristi niillä kaikki tyhjät paikat makuuhuoneensa seinillä.
Ankara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Päivänpaistetta kovaksi. Vasta sivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi, hävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen pitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui teräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa. Pelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen. Muutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät kovemmiksi. Harvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn, harvoin sai hymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin. Itse silmissä, jotka olivat mustat ja välkkyivät kuin intiaanin, näkyi julmuuden ja raa'an voimantunnon välähdyksiä. Hänen pelottava elinvoimansa oli jäljellä ja säteili koko hänen olemuksestaan, mutta se ilmeni nyt miestenpolkijan, miestenvoittajan elinvoimana. Hänen taistelunsa alkuperäistä luontoa vastaan olivat tavallaan olleet persoonattomia; nyt hän taisteli vertaistensa miesten kanssa, ja kamppailut taipaleella, joella ja pakkasessa olivat vahingoittaneet häntä paljon vähemmän kuin nykyisen taistelun katkeruus ja kiihkeys.
Hänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne olivat ajoittaisia ja pingoitettuja, ja tavallisesti olivat niiden aiheuttajana ennen aterian aikaa nautitut cocktailit. Pohjan perillä hän oli juonut hillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen perästä; mutta nyt muuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja hillityksi. Muutos oli tapahtunut itsetiedottomasti, mutta se perustui hänen ruumiillisiin ja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti cocktailia ehkäisykeinona. Vaikkei hän ollut sitä ajatellut, vaati jännitys, joka johtui hänen yritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä tai välihetkiä, ja viikkojen ja kuukausien kuluessa hän huomasi cocktailien täyttävän tämän tehtävän. Ne rakensivat kiviseinän. Hän ei milloinkaan juonut aamulla eikä konttoritunteina; mutta heti konttorista lähdettyään hän ryhtyi rakentamaan alkoholin luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi. Konttori muuttui heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Se lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen, se eli taas tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi unohduksen muurin. Luonnollisesti hän joskus poikkesi tästä tavasta; ja niin ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta, jos hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi vihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti kun liikeasiat oli järjestetty, heräsi hänessä halu saada martini tai kaksoismartini, tarjoiltuna korkeassa lasissa, jottei se olisi antanut aihetta muistutuksiin.
6
Päivänpaisteen elämään tuli Dede Mason. Hän tuli miltei huomaamatta. Päivänpaiste oli ottanut hänet palvelukseensa kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota kuin konttorikalustoon, juoksupoikaan, Morrisoniin, konttoripäällikköön ja ainoaan apulaiseen, tai kaikkeen muuhun, mikä kuului yli-ihmisen pelipaikan, liiketoimiston tarpeisiin. Ensimmäisten kuukausien kuluessa, jotka Dede Mason oli hänen palveluksessaan, hän ei olisi voinut sanoa, minkä väriset silmät tällä oli, jos joku olisi sitä kysynyt. Hänellä oli hämärä käsitys, että Dede Mason oli tumma, vaikka hän itse asiassa oli keskiväliltä. Niinikään oli hänellä mielikuva, ettei Dede Mason ollut laiha, vaikkei hän silti tuntunut lihavaltakaan. Päivänpaisteella ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka hän pukeutui. Hänen silmänsä eivät olleet harjaantuneet huomaamaan sellaisia asioita, eikä hän ollut niistä kiinnostunutkaan. Päinvastaisen vaikutelman puutteessa hän piti selvänä, että hän oli hyvin puettu. Hän tunsi hänet "neiti Masonina", ja siinä kaikki, vaikka hän oli pannut merkille, että hän pikakirjoittajana oli nopsa ja täsmällinen. Tämäkin vaikutelma oli kuitenkin hyvin epämääräinen, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut tekemisissä muiden pikakirjoittajien kanssa ja piti luonnollisena, että he kaikki olivat nopsia ja täsmällisiä.
Allekirjoittaessaan eräänä aamuna kirjeitä huomasi hän sanat I shall. Silmäiltyään nopeasti sivua, nähdäkseen, oliko siellä samoja lausetapoja, hän huomasi useassa kohden sanat I will. I shall oli yksin. Se näytti epäilyttävältä. Hän painoi kahdesti soittonappulaa, ja hetkistä myöhemmin tuli Dede Mason huoneeseen.
"Sanoinko noin, neiti Mason?" hän kysyi ojentaen hänelle kirjettä ja osoittaen epäilyttävää lausetta.
Mielipahan varjo häivähti Dede Masonin kasvoilla. Hänet oli tavattu virheestä.
"Olen erehtynyt", sanoi hän. "Olen pahoillani. Mutta se ei ole virhe, te tiedätte", hän lisäsi nopeasti.
"Mistä sen tiedätte?" väitti Päivänpaiste. "Se ei kuulu oikealta minun korvissani."