Ollessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit ja hyvä välipala olivat herättäneet) hän rupesi pakinoille Jonesin, hissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti hoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri herätti Päivänpaisteen mielenkiinnon, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän huomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa mukaan köyhälistöläinen, proletaari, ja hän olisi tahtonut elää kirjailemalla. Kun aikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen kirjoituksiaan ja kun hänen oli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä päälle, oli hän mennyt pieneen Petachan laaksoon lähes sadan mailin päässä Los Angelesista. Hän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen öisin kirjoittaa ja lukea. Mutta rautatie nieli kaiken, mitä liike tuotti. Petacha oli autio laakso, ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia tuotteita: karjaa, polttopuita ja puuhiiliä. Rahti vaununlastilta karjaa Los Angelesiin maksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän Jones selitti olevan syynä sen seikan, että karjalla oli jalat ja sen saattoi ajaa Los Angelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä vaununlasti maksoi. Mutta polttopuilla ei ollut jalkoja, ja rautatie kiskoi täsmälleen kaksikymmentäneljä dollaria vaunulastilta.
Tämä oli näppärä järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los Angelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin työstä dollari ja kuusikymmentä senttiä. Jones oli luullut pääsevänsä voitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa olivat tyydyttäviä. Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se määräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaunulastilta. Kolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi, että hän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä senttiä päivässä.
"Silloin minä jätin koko homman", lopetti Jones, "ja olin hampparina vuoden päivät. Ajoin varkain rautatiellä, koska ne olivat nylkeneet minua aikaisemmin. Lopettaakseni juttuni lyhyeen: Sierran seudulla minä eräänä kesäiltana pistin tulitikun lähelle heidän lumisuojuksiaan. Siitä tuli vain pieni kolmenkymmenentuhannen dollarin kokkovalkea, mutta luulenpa, että silloin olimme jokseenkin kuitit."
"Mutta kuulkaahan, ettekö pelkää kertomasta tuollaista", kysyi
Päivänpaiste vakavasti.
"En hituistakaan", vastasi Jones. "Kuka voi sen todistaa. Voisittehan te sanoa minun itse kertoneen sellaista, mutta silloin minä sanoisin sen olevan valetta, ja sillä asia olisi selvitetty."
Päivänpaiste meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se oli: kaikki kauppa kannattaa. Huipusta pohjaan saakka se oli pelin sääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti syntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi joka minuutti, ei peli kestäisi kauankaan. Onni pelaajille, etteivät työmiehet olleet Jonesin kaltaisia.
Mutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet, kamasaksat ja muut sellaiset, ottivat työmiehen työn tuotteesta niin suuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet käyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen lopuksi jälkimmäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain päiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten palkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät suuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojentuhansien työntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämä miehet eivät olleet niin paljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he tyytyneet suoranaiseen voittoonsa, ryöstivät ne toinen toiseltaan. He nimittivät tätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät ensi kädessä työntekijöiltä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät yhteen ja ryöstivät koottua saalista toisiltaan. Tämä selitti ne viisikymmentätuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä, ja sen kymmenenmiljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman rautatieyhtiön, oli hän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen loppupäätelmänsä oli, että hienompaa urheilua oli ryöstää toisilta ryöväreiltä kuin rosvota typeriä työmiesraukkoja.
Vaikka Päivänpaiste oli tuiki perehtymätön filosofiaan, omaksui hän itselleen kahdenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja kutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta eivät liikemies- ja rahamiesylimykset välittäneet tunnuslauseesta aateluus velvoittaa. Kuten muuan älykäs matkailija oli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa, "varkaat pitivät kiinni kunniasta, ja juuri se erotti heidät kunniallisista miehistä". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän osattu. Nykyaikaiset rosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät hävyttömyydessä niin pitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia oikeasta ja väärästä, mutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet. Heidän keskuudessaan piti mies lupauksensa vain niin kauan kuin hänen oli pakko se pitää. "Ei sinun pidä varastaman" sopi vain kunniallisille työmiehille. He, yli-ihmiset, olivat sellaisten käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti varastivat, ja toverit kunnioittivat heitä sitä enemmän, mitä enemmän he varastivat.
Mitä kauemmin Päivänpaiste otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi asema hänelle. Siitä huolimatta, että jokainen rosvo oli halukas ryöstämään jokaiselta toiselta rosvolta, olivat he hyvin järjestäneet kaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista koneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka. He äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää. He pitivät voimassa näitä lakeja poliisin, siviilivirkamiesten, nostoväen, säännöllisen armeijan ja tuomioistuimien avulla. Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen yli-ihminen. Suuri, typerä kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli luotu sellaisesta raaka-aineesta, että ilmeisinkään lain vääristely ei herättänyt siinä epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston ohjausnappuloita, ja kun työmiesten riistäminen kävi kuivaksi ja yksitoikkoiseksi, nylkivät he toinen toistaan.
Päivänpaisteella oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei ollut mikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän oli teräväpäinen käytännön mies, ja hänestä oli kaukana ajatuskin ruveta milloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä alkuperäisissä oloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä elämänilmiöiden ymmärtämiseksi, ja nyt näytti monimutkainenkin elämä hänestä yksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen lävitse ja huomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin varsilla. Ihmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat intohimot ja toiveet. Liike-elämä oli vain pokeripeliä laveammassa muodossa. Sitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne pelitoverit, jotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä pelattiin pysyvien sääntöjen mukaan, ja hänellä oli itselläänkin kortit. Ihmiskunnan suunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota rosvojoukko johti ja nylki, ei häntä kummastuttanut. Se oli luonnollinen järjestys. Olivathan kaikki inhimilliset ponnistukset itse asiassa turhia. Hän oli niin usein sen huomannut. Hänen toverinsa olivat kärsineet nälkää ja kuolleet Stewart-joella. Sadat entisajan kullankaivajat eivät olleet hankkineet valtauksia Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset ja uudet tulokkaat olivat tietämättään paaluttaneet hirvilaitumelle miljoonavaltauksia. Sellaista oli elämä, ja elämä oli julmaa. Sivistyneen maailman miehet ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli sellainen. He ryöstivät yhtä luonnollisesti kuin kissat kynsivät, nälkä ahdistaa ja pakkanen puree.