"Puhumme siitä tarkemmin", sanoi hän ja sai Leon Guggenhammerista huolestuneen liittolaisen.
Eikä siitä milloinkaan tullut sen enempää. Asia pysyi noiden kolmen miehen salaisuutena. Ei Päivänpaistekaan milloinkaan ilmaissut salaisuutta, vaikka hän tänä iltapäivänä, riisuttuaan kenkänsä ja nostettuaan jalkansa tuolille, kauan ja sydämellisesti nauraa hihitti hotellihuoneessaan. New York sai ainaista päänvaivaa tästä jutusta; se ei kyennyt keksimään mitään järjellistä selitystä. Kaikesta päättäen olisi Päivänpaisteen pitänyt menettää kaikki rahansa mutta tiedettiin, että hän heti sen jälkeen palasi San Franciscoon ja liikutteli ilmeisesti koskematonta pääomaa. Tämä havaittiin selvästi hänen yritystensä suurenmoisuudesta. Hän esimerkiksi riisti Shefstyltä Panaman radan johtajavallan ja myi sitten kahden kuukauden kuluttua osuutensa tähän yhtiöön Harrimanille voitolla, joka herätti suunnatonta huomiota.
5
San Franciscossa Päivänpaisteen maine kohosi nopeasti. Tavallaan oli hänen maineensa kaikkea muuta kuin kadehdittava. Miehet pelkäsivät häntä. Häntä pidettiin tappelijana, vihollisena, tiikerinä. Hänen pelinsä oli repimistä ja musertamista, eikä kukaan tietänyt, miten ja mihin hän seuraavan iskunsa suuntaisi. Kaikki mitä hän teki, kohtasi muita yllätyksenä. Hän, joka vasta oli tullut pohjan periltä, ei ajatellut totuttujen kaavojen mukaan, vaan kykeni keksimään tavattoman paljon uusia temppuja ja sotajuonia. Ja voitettuaan kerran jonkin edun käytti hän sydämettömästi sitä hyväkseen. "Järkähtämätön kuin punainen intiaani", sanottiin hänestä, ja se oli totta.
Toisaalta pidettiin häntä "rehellisenä". Hänen sanansa oli yhtä varma kuin hänen velkakirjansa, vaikka hän itse puolestaan ei luottanut kenenkään sanoihin. Ehdotukset, jotka perustuivat gentlemannin vakuutuksiin, saivat hänet aina vetämään vastakynttä, ja henkilö, joka liikeasioissa Päivänpaisteen kanssa pani kunniansa pantiksi, sai kiusallisen hetken. Hän ei milloinkaan antanut lupaustaan, ellei ollut voiton puolella. Toisen asia oli hyväksyä se tai jäädä pois leikistä.
Laillinen pääomansijoitus ei kuulunut Päivänpaisteen peliin. Se kahlehti rahan ja vähensi uhkayrityksen mahdollisuutta. Hänet lumosi se, mikä liike-elämässä on uhkapeliä, ja kun pelasi kuten hän, piti rahojen aina olla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä väliaikoina sidotut, sillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma, viisi prosenttia tuottava rahansijoitus ei häntä miellyttänyt; mutta pannessaan peliin miljoonia kovissa, tuimissa otteluissa, joissa saattoi menettää kaikki tai voittaa viisikymmentä tai sata prosenttia, hän tunsi oikein elävänsä. Hän pelasi sääntöjä noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi. Kaadettuaan kumoon jonkun miehen tai yhtiön ei hän hellittänyt otettaan, vaikka he valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä kaikuivat kuuroille korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään ystävyyssuhteita. Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat liike-edut määräävinä, ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka tahtoivat pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva tilaisuus sattuisi. Tästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hän oli uskollinen liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan kuin he olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli päässyt selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan heille samalla mitalla.
Tyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan unohtaneet läksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille ja "California and Altamont Trust" yhtiölle. Klinkner oli sen johtaja. Hän oli liitossa Päivänpaisteen kanssa, ja yhdessä he kävivät "San Jose Interurbanin" kimppuun. Mahtava "Lake Power" ja "Sähkövalaistusyhtiö" tulivat avuksi, ja juuri taistelun ollessa kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen puolelle luullen siitä hyötyvänsä. Päivänpaiste menetti kolme miljoonaa mieluummin kuin piti sen hyvänään, ja "California and Altamont Trust" yhtiö sai joutua toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä itsemurhan pahantekijän vankikopissa. Päivänpaiste ei ainoastaan menettänyt otettaan "San Jose Interurbaniin", vaan sai taistelunsa synnyttämän kauppapulan aikana vielä kovia tappioita joka taholta. Asiantuntijat väittivät, että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon. Mutta sen sijaan hän tahallansa luopui taistelusta "San Jose Interurbania" ja "Lake Poweria" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi napoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner kaikkein vähimmin osasi odottaa, ja Päivänpaiste tiesi sen. Hän tiesi niinikään, että "California and Altamont Trust" yhtiö oli sellaisenaan terve liikeyritys, mutta että se juuri sillä hetkellä Klinknerin keinottelujen takia oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän tiesi myös, että muutaman kuukauden kuluttua Trust-yhtiö seisoisi vankemmin jaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen keinottelujen vuoksi ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan mieli iskeä. "Siitä on minulla yhtä paljon ja enemmänkin hyötyä tulevaisuudessa", kerrottiin hänen sanoneen tappioistaan. "Tästälähin miehet, jotka ryhtyvät kanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä ympäri, ennenkuin koettavat pettää minua."
Syynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi miehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä, ettei yksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen, ja hän ennusti, että rehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen kokemuksensa New Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli repäissyt rikki liike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen alastomuudessaan. Hän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin tämäntapaisessa valossa:
Järjestetty yhteiskunta oli suurta, epärehellistä peliä. Oli olemassa paljon synnynnäisesti kykenemättömiä — miehiä ja naisia, jotka eivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin eivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja vedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen narrinpelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He olivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät narrinpelin siksi, mitä se oli.
Työ, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä säkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa kuljettava auto, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä, miten nämä esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen, kun työ oli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä soittamassa loistopianoilla eikä ajamassa autoilla. Tämä johtui siitä, että peli oli väärää. Kymmeniätuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi öisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja heidän työnsä väliin. Nämä keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun he tunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat he osan siitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden säännöistä, vaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan. Sanottiinhan aina: "kaikki kauppa kannattaa". Hän näki kaikkien liikemiesten tekevän siten.