Neiti Mason vilkaisi häneen nopeasti. Ele oli aivan vaistomainen ja hämmästyksen aiheuttama. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen luonut alas silmänsä ja odotteli sanelua. Mutta hänen vilkaistessaan ylös oli Päivänpaiste huomannut, että hänen silmänsä olivat harmaat. Myöhemmin hän sai tietää, että noissa harmaissa silmissä oli kultaisia välähdyksiä, mutta sekin, mitä hän nyt näki, kummastutti häntä, sillä hän tajusi äkkiä, että oli aina pitänyt neiti Masonia tummaverisenä ja ruskeasilmäisenä.
"Te olitte kuitenkin oikeassa", tunnusti hän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hymy, joka ei ollenkaan sopinut hänen jyrkkiin, intiaania muistuttaviin piirteisiinsä.
Taas hän sai palkinnokseen katseen ja hymyilyn, ja tällä kertaa hän varmisti huomionsa, että tytön silmät olivat harmaat.
"Mutta se ei kuulu oikealta", valitti hän.
Tälle neiti Mason suorastaan nauroi.
"Pyydän anteeksi", kiiruhti tyttö korjaamaan asiaa ja pilasi sen sitten lisäämällä, "mutta te olette niin lystikäs."
Päivänpaiste alkoi joutua hiukan hämilleen, ja aurinko kisaili yhä tytön hiuksissa.
"En tarkoittanut olla lystikäs", sanoi hän.
"Juuri sitä minä nauroinkin. Mutta se on oikein ja aivan kieliopin mukaista."
"Hyvä", huokasi Päivänpaiste — "I shall meet you halfway in this proposition — joko kirjoititte sen?"