"Ei, heillä ei ole kotia eikä omaisia. Olen kuullut, että he olivat varakkaita. Heidän täytyi olla, muutoin ei tämä hänen veljensä olisi voinut mennä Kalifornian yliopistoon. Hänen isällään oli iso maatila ja karjaa, mutta hän rupesi keinottelemaan kaivoksilla ja teki vararikon ennen kuolemaansa. Hänen äitinsä oli kuollut jo paljon varhemmin. Hänen veljensä kulutti varmaankin paljon rahaa. Hän pelasi jalkapalloa, oli innokas metsämies ja vuoristoretkeilijä. Hän loukkasi jalkansa ratsastusmatkalla ja sai sitten luuvalon tai jonkun sentapaisen. Toinen jalka on lyhyempi kuin toinen ja hiukan surkastunut. Hän kulkee kainalosauvojen nojassa. Näin heidät kerran yhdessä — lautalla. Lääkärit ovat kokeilleet hänellä vuosikausia, ja luulen, että hän on nyt Ranskalaisessa sairaalassa."

Kaikki nämä lisätiedot neiti Masonista lisäsivät Päivänpaisteen mielenkiintoa. Mutta niin suuresti kuin häntä olisi haluttanutkin, ei hän tullut rakentaneeksi lähempää tuttavuutta tytön kanssa. Hänen teki mieli pyytää tätä kanssaan välipalalle, mutta hänessä oli vanhan ajan miesten luontaista ritarillisuutta eikä hän koskaan pannut ajatustaan täytäntöön. Hän tiesi, ettei ollut itseään kunnioittavan, rehellisen miehen tapaista tarjota pikakirjoittajattarelleen välipalaa. Hän tiesi, että sellaista kyllä sattui, sillä hän oli kuullut klubilla juoruja, mutta hän ei ajatellut hyvää sellaisista miehistä ja niitä tyttöjä hän surkutteli. Hänellä oli se omituinen käsitys, että miehellä oli vähemmän oikeuksia niihin, jotka olivat hänen palveluksessaan, kuin pelkkiin tuttaviin tai vieraisiin. Ellei siis neiti Mason olisi hänen palveluksessaan, olisi hän varmaan pyytänyt häntä välipalalle tai teatteriin. Mutta hän tunsi, että koska osti virkailijan aikaa maksamalla työtunneista, olisi ollut väärin, jos olisi jollakin tavalla anastanut työntekijänsä vapaata aikaa. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut kerskuri. Asema oli kiero. Hän olisi siinä tapauksessa käyttänyt hyväkseen sitä tosiasiaa, että virkailija saattaisi suostua tarjoukseen pelosta, että loukkaisi työnantajaa, eikä tullut halusta.

Tässä tapauksessa hän tiesi, että sellainen tarjous olisi ollut erityisen moitittava, sillä olihan neiti Mason lukenut tuon Klondyken kirjeenvaihtajan kirjan. Mahtoi hänellä olla kauniit ajatukset hänestä, tuolla tytöllä, joka oli liian ylpeä seurustellakseen Morrisonin laisen hauskannäköisen kelpo toverin kanssa! Mutta pääsyynä oli kuitenkin se, että Päivänpaiste oli arka. Ainoat, mitä hän koskaan elämässään oli pelännyt, olivat naiset, ja hän oli pelännyt heitä koko ikänsä. Tämä arkuus ei heti ottanut haihtuakseen, kun hän nyt ensi kerran tunsi hiukan kaipaavansa naista. Esiliinannauhan aave kummitteli vielä hänen ajatuksissaan ja auttoi häntä selittämään itselleen sen, ettei hän päässyt lähemmäksi Dede Masonia.

7

Kun Päivänpaisteen ei onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi tuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan luonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa yrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon, jonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämä yritykset vaativat niin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittajatar hitaasti ja huomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen tietoisuudessaan, että haihtui ensimmäinen arka naisen kaipaus, mitä hän parhaimmassa merkityksessä oli milloinkaan tuntenut. Hänellä oli enää vain miellyttävä tyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä pikakirjoittajatar.

Ja viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti oli kiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti, kun hän parhaiksi joutui kiihkeään, katkeraan taisteluun Rannikkolaiva-yhtiötä ja Havaijin, Nicaraguan ja Tyynenmeren-Meksikon höyrylaivayhtiötä vastaan. Hän herätti suuremman myrskyn kuin oli aikonutkaan, ja häntä itseäänkin kauhistutti nähdessään, miten laajalle taistelu haaraantui ja miten odottamattomia ja vastakkaisia etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti San Franciscossa kääntyi häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa antanut ymmärtää, että ne olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta Päivänpaiste arveli, ettei tilanne oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka oli sanomalehdistö ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja hyväntahtoisen liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää, mihin myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni. Hänen elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten valheiden perustukseksi. Päivänpaistetta kummastutti se uusi tapa, millä kaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin. Alaskan sankarista hän oli muuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi, turmiontuottajaksi ja joka suhteessa "haljuksi mieheksi". Tähän ei vielä tyydytty, vaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen. Hän ei milloinkaan vastannut näihin, vaikka hän kerran kevensikin mieltään puolelle tusinalle reporttereita.

"Tehkää vain parhaanne", sanoi hän heille. "Päivänpaiste on selvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valehtelevat lehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat … en ainakaan paljoa. Ette voi auttaa sitä. Elettävähän teidänkin on. Tässä maailmassa on paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla kuin tekin sen vuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä likaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä kykene kunnollisempaan hommaan."

Kaupungissa sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen tätä lausuntoa ja levitti sitä sanfranciscolaisille lehtiensä kymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli pistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassa olevalla keinolla — käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi raivokkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui, ja sijaan tuli alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli surmannut itsensä hänen vuokseen, nostettiin haudastaan ja kuvattiin suunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Päivänpaisteen kauhean julmuuden uhriksi. Julkaistiin vakavia tilastollisia tutkielmia, joissa todettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun ryöstämällä köyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset ja anastamalla lopun omaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin kauppajutussa. Oli pääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin yhteiskunnan viholliseksi, jolla oli luolaihmisen käytöstapa ja sivistys, suurten liikepulien aikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän hävittäjäksi ja vaaralliseksi anarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa vakavasti todistettiin, että hirttäminen olisi paras loppu hänelle ja hänen kaltaisilleen, ja lausuttiin se harras toivomus, että hänen autonsa jonakin päivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoaisi hänet.

Hän oli kuin iso karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista huolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan ja iski takaisin. Hän nujersi aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja siitä hän joutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja mannermaan rantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua ja sitä he tulivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi, ja hänellä oli mielestään oikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondykesta, sillä täällä hän pelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondykessa saattoi tulla kysymykseen. Hänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry Hegan, nuori irlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla ja loistavalla palkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen. Tämä lakimiesnero oli ollut tuntematon, kunnes Päivänpaiste hänet keksi. Heganissa oli kelttiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta ja niin runsaassa määrin, että tarvittiin Päivänpaisteen kylmempää päätä pitämään aisoissa hänen hurjaa haaveiluaan. Heganilla oli napoleonimainen lakimiesäly, se oli vailla tasapainoa, mutta juuri tämä tasapaino oli Päivänpaisteella. Yksin olisi irlantilainen ollut tuomittu ajamaan karille, mutta Päivänpaisteen johtamana hän oli varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä. Hänellä ei ollut sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin Napoleonillakaan.

Hegan auttoi Päivänpaistetta selviytymään nykyaikaisen politiikan sokkeloista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista. Juuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi Päivänpaisteen silmän kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin ennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Päivänpaiste vuorostaan hylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani ne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka hälistessä ja kohistessa ja San Franciscon raivotessa näytti siltä, kuin nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt olisivat voittaneet. Näytti siltä, kuin Päivänpaiste olisi lannistettu maahan saakka. Ja silloin hän iski — höyrylaivayhtiöitä, San Franciscoa ja koko Tyynenmeren rannikkoa.