Huolimatta omasta väheksyvästä näkökannastaan oli Päivänpaisteella se käsitys, että neiti Mason tiesi paljon asioita, ja hänellä oli ohimennen sama tunne kuin raakalaisella, joka näkee jonkin peloittavan kulttuuri-ilmiön. Päivänpaisteen mielestä sivistys oli arvotonta, ja kuitenkin hänen käsityksiään nyt hiukan järkytti aavistus, että sivistys oli arvokkaampaa kuin hän luulikaan.
Ohimennessään hän näki taas neiti Masonin pöydällä kirjan, joka oli hänelle tuttu. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt, sillä hän tunsi kansilehden. Se oli erään aikakauslehden kirjeenvaihtajan kirja Alaskasta, ja hän tiesi, että siinä oli hänen kuvansa ja elämäkertansa, ja hän tiesi niinikään, että siinä oli muuan luku, jossa kerrottiin erään naisen itsemurhasta.
Tämän jälkeen hän ei enää puhunut neiti Masonin kanssa kirjoista. Hän kuvitteli, mitä vääriä johtopäätöksiä tyttö oli tehnyt tuon erityisen luvun perusteella, ja se harmitti häntä sitä enemmän, kun ne olivat ansaitsemattomia. Kaikista epämieluisista asioista oli vastenmielisin huhu, että hän oli naistensurmaaja — hän, Päivänpaiste — ja että nainen oli hänen tähtensä surmannut itsensä. Hän tunsi olevansa maailman kovaonnisin mies ja aprikoi, mikä kohtalon oikku oli juuri tuon kirjan kaikista tuhansista kirjoista saattanut hänen pikakirjoittajattarensa käsiin. Muutaman päivän ajan oli hänellä epämiellyttävä rikollisuuden tunne aina neiti Masonin seurassa ollessaan; ja kerran hän huomasi, että tämä katsoi häneen tiukkaan ja uteliaasti aivan kuin päästäkseen selville, mikä hän oli miehiään.
Hän kuulusteli Morrisonia, konttoristia, joka purki omakohtaiset valituksensa neiti Masonia kohtaan, ennenkuin saattoi kertoa sitä vähäistä, mitä tästä tiesi.
"Hän on kotoisin Siskiyousta. Hän on tietysti hyvin ystävällinen toveri täällä konttorissa, mutta hän on ylpeä, tiedättekö."
"Mistä sen päätätte?" kysyi Päivänpaiste.
"Hän on mielestään liian hyvä seurustellakseen työtoveriensa kanssa täällä konttorissa. Hän ei, nähkääs, tahdo olla missään tekemisissä toverien kanssa. Olen monta kertaa pyytänyt häntä mukaani teatteriin ja muihin huvituksiin. Mutta mikään ei kelpaa. Hän sanoo, että tahtoo nukkua tarpeeksi eikä voi nousta myöhään aamulla ja että hänen on käveltävä koko matka Berkeleyhin — siellä hän asuu."
Tämä kohta kuvauksesta oli Päivänpaisteen mieleen. Neiti Mason oli koko joukon yläpuolella tavallisen. Mutta Morrisonin seuraavat sanat tekivät hänet taas tyytymättömäksi.
"Mutta se on pelkkää lorua. Hän seurustelee ylioppilaiden kanssa. Hän tarvitsee muka paljon unta eikä voi tulla teatteriin minun kanssani, mutta hän saattaa tanssia heidän kanssaan milloin tahansa. Olen kuullut varmalta taholta, että hän käy kaikissa heidän tanssiaisissaan. Liian hieno ja ylpeä pikakirjoittajattareksi. Ja hänellä on hevonenkin. Hän ratsastaa sillä pitkin mäkiä siellä maalla. Näin itse hänet eräänä sunnuntaina. En käsitä, kuinka hänellä on varoja siihen. Kuusikymmentäviisi dollaria kuukaudessa ei pitkälle riitä. Sitten hänellä on vielä sairas velikin."
"Asuuko tämä kotonaan."