Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä revittiin Päivänpaisteen luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa, jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi, ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä, ja korotettuaan hänen palkkansa seitsemäänkymmeneenviiteen dollariin kuukaudessa Päivänpaiste luuli vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä, ja myöhemmin Dede Mason kiitti häntä, ja siihen se asia päättyi.
Eräänä lauantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta itselleen hän keksi Glen Ellenin matkansa tekosyyksi sen, että hänen oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekoitellut hänet ostamaan.
Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella. Tiilitehdas oli lähellä, Sonoma-järven rannalla. Kuivausuunit näkyivät puiden välistä, kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen mailin päässä metsänpeittämän kukkularykelmän Sonoma-vuoren rinteellä. Vuori, joka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät ikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva päivänpaisteinen kevätkesän ilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin henkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli väsynyt kaikkiin liikeasioihin, ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä. Hänellä oli jalkojensa välissä hevonen — vieläpä hyvä hevonen, kuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat ratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen. Hän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan, ja satulan narina kuului hyvältä hänen korvissaan.
Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin hän ratsasti vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan kukkuloille. Hän jätti maantien ensimmäiselle veräjälle ennätettyään ja ratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin lähes miehen korkuista, ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen lämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään, ja jostakin kuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty saven kuljetukseen uudelle, hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan, hän ratsasti savikuopalle, joka oli kuin iso kuilu vuoren kupeella. Mutta hän ei viipynyt kauan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä, ja siirtyminen kaupungin melusta tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa, raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa, kunnes tuli lähteelle. Hän asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi yht'äkkiä, kuinka kaunis maailma oli. Se yllätti hänet äkisti, kuin hän olisi keksinyt jotakin; hän ei ollut milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut. Eihän ihminen voinut yht'aikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä sama tunne kuin pokerinpelaajalla, joka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta kapakkailmasta raikkaaseen aamuilmaan.
Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan. Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintään neljänkymmenen vuoden vanhan — sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja täällä, missä ei ollut pensaikkoa niiden juurilla, ja hän ratsasti suurten oksain varjossa. Nyt hän joutui muutaman eekkerin suuruiselle alalle, missä tammien, manzanita- ja madronopuitten asemesta kasvoi muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.
Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden muodostamassa holvissa. Se oli vähintään kahdeksan jalkaa korkea, ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi lumivalkeiksi, vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadoittain kukkia ja kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Päivänpaiste ei ollut milloinkaan nähnyt mitään senkaltaista. Hitaasti hänen katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suurenmoista. Täällä ei ollut sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista ja kaunista jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli aivan kuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä ihminen tunsi ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin liikkui Päivänpaisteen sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.
Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä sanajalkoja, ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sanajalkoja. Siellä täällä maassa oli suuria, kaatuneita, sammalpeitteisiä puunrunkoja, jotka lahosivat vähitellen metsän multaan. Taempana hiukan valoisammassa paikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen ryhmyisten tammien runkoja. Harmaa orava kiipesi oksalle ja katseli häntä. Jostakin etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei häirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina teki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa orava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja liikkumatonta lepoa. "Täältä mahtaa olla miljoona mailia ihmisasuntoon", kuiskasi Päivänpaiste itsekseen.
Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron partaalla.
Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja peittivät satavuotiset kuuset, ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja madrono-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista paikkaa, mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen, ja hän palasi liljan luo puron partaalle. Hevostaan taluttaen hän kulki kompastellen ylös vuoren rinnettä. Ja sanajalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa alle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen päänsä päälle, ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.
Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, ja tuli avonaiselle rinteelle, joka vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin, ja hän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei ollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa olleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan laaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheää polvenkorkuista heinää ja sini- ja valkoapilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja ja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja varovaisesti ja vastahakoisesti asteli.