Kuljettuaan ojan poikki Päivänpaiste seurasi karjapolkua matalan, kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien väliin. Päivänpaiste katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän. Täällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset sarvet ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä lentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn taakse.
Päivänpaiste nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset metsänkulkijan vaistonsa olivat heränneet, ja kaikki herätti hänessä mielenkiintoa — puiden ja oksien sammal, mistelikimput, jotka riippuivat tammissa, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi pienen joen rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden himmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia väritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat pikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten huutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka lakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan. Kuljettuaan joen poikki hän näki epäselviä jälkiä metsätiestä, jota luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin, ja ilma oli täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.
"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän ääneen, "ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen tänne".
Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä — ja hän oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä ison, metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneineen ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä ja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syöksynyt irrallinen multakerros oli muodostanut pienen, tasaisen maakaistaleen, johon oli sitten tehty keittiökasvitarha. Multa oli lihavaa ja mustaaja vettä oli runsaasti, sillä hän näki muutamia auki olevia kastelujohdon hanoja.
Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Päivänpaiste laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiökasvitarhassa syöden hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän katseli vanhaa, auringossa kuivuneista tiilistä rakennettua navettaa ja ruosteista auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan kananpoikueitten ja emokanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku, joka vei laaksoon, houkutteli häntä, ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin. Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta sataa jalkaa korkea, ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että paikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten, ja vielä suurempia punapuita. Hän näki yhden punapuun, joka oli vähintään kymmenen tai yksitoista jalkaa läpimitaltaan. Polku vei suoraan pienelle padolle, mistä sai alkunsa vesijohtoputki, jolla keittiökasvitarhaa kasteltiin. Täällä joen partaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita, ja hän kulki sanajalkojen keskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta kasvoi kaikkialla, ja siitä yleni neidonhiusta ja muita sananjalkalajeja.
Patoa lukuunottamatta se oli neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa, ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden paksut rungot olivat sammalen peitossa ja lahosivat hitaasti jälleen maahan, josta olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauan, että olivat jo miltei muuttuneet mullaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan joen yli, ja erään jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuoria puita, jotka se kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat, virta huuhteli niiden juuria, ja törröttävillä oksillaan ne imivät auringonvaloa aukosta, joka oli metsän holvissa.
Palattuaan maataloon nousi Päivänpaiste hevosensa selkää ja ratsasti pois sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen lupapäivämielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet riekaleina ja kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka on luvatta jäänyt pois koulusta. Iso pelipöytä San Franciscossa tuntui hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta huvittelemista. Oli aivan kuin hän olisi ottanut jonkinlaisen puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa sille alhaisuudelle, kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt tätä kaikkea, tunsi hän puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään, miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli hyvä olla, sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui korvenraatajaesivanhemmista ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti pintapuolista.
Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja, ja ollen yksin Kalifornian sinisen taivaan alla hän antoi hevosensa hitaasti kävellä huipun eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa juurelta itään ja etelään Petaluma-laaksoon päin, joka oli tasainen kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa jälkeen, ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana, hän näki Tyynen valtameren hopeanhohteisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli länteen ja pohjoiseen, Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään Sonoma-laakson ylitse viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät näköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä Sonoma-laakson rinteellä olivat Glen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä. Hän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti, ettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen mielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi nähdä San Pablon lahden vesien ylitse Diabolo-vuoren kaksoishuipun selvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen mailin päässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa portissa, San Franciscon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.
"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa", ajatteli hän ääneen.
Häntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt irtautumaan näköalasta ja aloittamaan vuorelta laskeutumista. Häntä huvitti kulkea uutta tietä alas, ja siksipä olikin jo myöhäinen iltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Siellä keksivät hänen terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi erosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen päätti hän, että sen muodosti kolme sypressiä, ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut saattanut istuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden pakottamana hän päätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita niin tiheässä ja se oli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua hevosen selästä ja kulkea jalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen tiheän pikkumetsän läpi. Hän joutui aivan lähelle sitä paikkaa, missä sypressit kasvoivat. Ne olivat pienen neliskulmaisen aitauksen sisällä; hän saattoi selvästi nähdä, että paalut oli kahden lapsen hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään olivat käsin veistetyt, kertoivat tarinan: Pieni Davie, syntynyt 1855, kuollut 1859, ja Pieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860.