Päivänpaiste pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:
"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet häpeään, ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä."
Vanhus nauroi, ja Päivänpaiste jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä, oli palannut. Hän ei voinut karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko kahdeksankymmentäneljävuotiaaksi. Päivänpaisteen mieleen johtui ajatus seurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Franciscossa karkoitti tämän ajatuksen.
"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästyn peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan, ja kaupunki saa mennä helvettiin."
9
Sen sijaan että olisi palannut maanantaina kaupunkiin, vuokrasi Päivänpaiste teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti laakson poikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta. Täällä oli kuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä, missä hän oli ollut edellisenä päivänä, ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa tammimetsää — niin tiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi ratsain. Mutta rotkossa oli runsaasti vettä, ja siitä syystä siellä oli uhkea kasvullisuus. Kaivos oli hylätty, mutta häntä huvitti puolisen tuntia kiipeillä sitä tarkastellen. Hänellä oli kokemusta kvartsikaivoksista ennen Alaskaan menoaan, ja hän huomasi ilokseen, ettei entinen viisaus ollut unohtunut. Tarina oli selvä hänelle: hyvät näytteet, jotka takasivat tunnelin kaivamisen kukkulan rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja rahojen loppuminen; työnseisaus, jolloin miehet olivat hakemassa muuta työansioita; sitten paluu ja työn jatkaminen uusin työvoimin, kunnes vuosien toivehikkaan odotuksen jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois. Luultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Päivänpaiste, kun kääntyi satulassa ja katseli rotkon ylitse entistä kaatopaikkaa ja tunnelin mustaa suuta.
Kuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja umpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin vievälle ajotielle seurasi hän sitä muutaman mailin ja joutui pieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää tilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana alkoi tie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulan rinteet, mutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja kukkia.
Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois. Siellä täällä, missä multa oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkä, kasvoi viiniköynnöksiä. Päivänpaiste saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa ja että villi luonto näytti hiljattain päässeen voiton puolelle. Tammivesakko oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat kokonaan tai osaksi ruohottuneet ja hylätyt, ja kaikkialla oli vanhoja paaluaitoja, jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa tungettelijoilta. Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen, jota suuret ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko tien.
Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla, ja pysähdytti hevosensa veräjälle.
"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka tekisi tuon edestänne".