Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.
"Siksi, ettemme edisty täällä…" (hän epäröi hetkisen) "ja siksi, että lisämenoja on tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni, ja sitäpaitsi minä en ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti huolestunut hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungissa me tunnemme, että maaseutu on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten ostaa jostakin maatilkun ja jäädä siihen."
Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen, joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin he eivät enää tulleet, ja silloin oli vanha Hillard pannut tavan alulle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka koelouhoksia oli alinomaa tehty, ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli sinne tulvinut kullankaivajia.
Hennon näköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä illalliselle. Päivänpaisteen ensimmäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut kaupunkielämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli hänen paikkansa. Hyläten illalliskutsun hän jatkoi matkaa Glen Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unohtuneita lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä halki tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle oravalle, joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.
Päivänpaiste ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin hän joutui vuorisolaan, joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja ikkunat olivat auki, ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi kulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka tuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessään sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä ei ollut hattua päässä, ja hänen kasvoillaan, joita lumivalkea tukka ja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja tyytyväisyys. Päivänpaiste ajatteli, ettei ollut milloinkaan nähnyt niin tyytyväisen näköistä olentoa. "Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi hän. "Kahdeksankymmentäneljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra, kahdeksankymmentäneljä vuotta ja reippaampi kuin monet."
"Olette varmaankin hoitanut itseänne hyvin?" arveli Päivänpaiste.
"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki ja tappelin intiaaneja vastaan 1851. Olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä, samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."
"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?"
Vanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.
"Kuinka sen ottaa", sanoi hän epämääräisesti. "En ole milloinkaan ollut yksin, ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin ihmisjoukossa, ja minä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun käyn Friscossa. Mutta nyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle. Olen ollut tässä laaksossa vuodesta 54 alkaen — olin ensimmäisiä uutisasukkaita espanjalaisten jälkeen."