Vasta kello kymmeneltä Päivänpaiste läksi Fergusonin luota. Tähtitaivaan alla ratsastaessa heräsi hänessä ajatus ostaa maatila laakson toisesta päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen asumaan. Mutta hän piti paikasta ja aikoi heti konttoriin palattuaan ryhtyä kauppoihin Hillardin kanssa. Sitäpaitsi kuului maatilaan tiilitehtaan savikuoppa, ja se olisi hänellä hyvänä turvana Holdsworthya vastaan, jos tämä joskus mielisi tehdä hänelle kepposet.
10
Aika kului ja Päivänpaisteen peli jatkui. Mutta peli oli joutunut uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan vallanhimoksi. San Franciscossa oli monta miestä, joiden varalle hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin, ja silloin tällöin hän salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin pois. Hän ei pyytänyt armoa, mutta ei antanutkaan armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä, lukuunottamatta Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Päivänpaisteen läheinen ystävä, vaikka tämä oli ystävällisissä suhteissa Riverside-klubin raakoihin ja löyhäperiaatteisiin puoluepomoihin.
Muuten oli San Francisco alkanut kohdella Päivänpaistetta toisella tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvon menettelytapoineen oli selvänä uhkana tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta niin painava uhka, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, kuinka terveellistä oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kansaa, kun se ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa hyökkäsi heidän kimppuunsa ja nujersi heidät. Sanomalehdetkin, yhtä tai kahta suoranaisella kiristyksellä elävää lukuunottamatta, lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan kun hän rosvosi höyrylaivayhtiöitä, olivat lehdet joukolla nalkutelleet ja pilkanneet häntä, ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä huimemmin oli suominut San Franciscoa.
Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles Klinknerin sekä "California and Altamont Trust" yhtiön tuhoaminen oli ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus, ja he olivat luottaneet monilukuisuuteensa — kunnes hän opetti heille muuta.
Päivänpaiste ryhtyi yhä vielä uhkarohkeihin yrityksiin. Japanin-Venäjän sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä sitä laivapahasta, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä: "Teidän täytyy tulla minua katsomaan." Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun oli koonnut tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.
Dede Mason oli vielä toimistossa. Päivänpaiste ei ollut tehnyt mitään tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista. Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut, ja pikakirjoittajatar oli hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut, ilo, jota hänen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen tarmonsa suunnattu loppumattomiin uhkarohkeihin taisteluihin, tunsi hän jokaisen valonkisailun Dede Masonin hiuksissa, hänen jokaisen nopean ja varman liikkeensä ja hänen vartalonsa jokaisen viivan, jonka hänen sievä pukunsa sai selvästi näkymään. Päivänpaiste oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Sen yli hän ei uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän hän oli tehnyt siten, että oli pikakirjoittajattaren lomalta palattua ottanut hänen sijaisensa hänelle apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.
Hänen katseensa teroittui suuresti kaiken sen suhteen, mikä koski Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Ei millään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla, mutta ylpeä hän oli. Päivänpaiste arveli tavasta, millä hän sitä osoitti, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, millä hän kantoi pukujaan, Päivänpaiste vertasi häntä hänen apulaiseensa sekä pikakirjoittajattariin, joita hän näki muissa konttoreissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Päivänpaiste itsekseen, "ja hän osaa pukeutua liioittelematta ja lisäilemättä mitään."
Mitä enemmän hän Dede Masonia katselija mitä paremmin hän luuli hänet tuntevansa, sitä vähemmän hän uskoi olevan mahdollisuutta milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli hänen konttorissaan, ja toivoi, että hän pysyisi siellä, ja siinä kaikki.
Päivänpaiste ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui, ja hänen lihaksensa menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja, sitä useampia täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitäpaitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa kunnollisten ystävien puutteesta. Koska hän ei milloinkaan kyennyt peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuutensa yleisön tietoon, sellaiset kuin huviretket hänen isolla punaisella moottorivaunullaan San Josehen — tapaukset, joista sanomalehdissä sitten tehtiin pilaa.