Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan.
"Kun lääkärit hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin lääkärit. Se tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena loma-aikana retkeillyt täällä, ja kun mieleni oli aivan masennuksissa, heräsi minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin minä läksin, jätin peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan Kuunlaaksoon — se on nimittäin Sonoma-laakson intiaaninimitys. Ensi vuoden asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan ja tuotin kirjani tänne. En milloinkaan ennen tietänyt mitä onni ja terveys on. Katsokaa minua nyt ja sanokaa, luulisitteko minua neljäkymmentäseitsemänvuotiaaksi."
"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä vuotta", tunnusti Päivänpaiste.
"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta, ja se oli viisitoista vuotta sitten."
He jatkoivat puheluaan ja Päivänpaiste katseli maailmaa uudelta puolelta. Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja joka nauroi kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka ei välittänyt rahasta ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut. Hänen isäntänsä puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.
"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet, joiden kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauan? Minä en ollut heille kiitollisuuden velassa mistään, ja kun läksin sieltä, ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut minulle riviäkään ja kysynyt: 'Miten on laitasi, ukkoseni? Voinko millään palvella sinua?' Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Kuinka on Fergusonin käynyt? Sen jälkeen olin heille vain muisto. Jok'ikinen heistä tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten ollut siitä pannut penniäkään säästöön?"
"Mutta kuinka te nyt menettelette?" kysyi Päivänpaiste.
"Tarvitsettehan rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"
"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän talvella tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saan tilanomistajilta aina jotakin työtä. Minä en tarvitse paljon rahaa, joten minun ei tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan ajastani vietän täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä ja rypäleiden poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin, niin käsitätte, mistä se johtuu. Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän työstä. Mutta minä sanon teille, että siihen täytyy ensin tottua. On suurenmoista, kun kykenee koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä ja kun päivätyön päätyttyä tulee kotiin väsyneenä ja onnellisena, sen sijaan että olisi ruumiillisen turtumuksen tilassa. Tuo tulisija — nuo isot kivet. — Olin silloin heikko, vähäverinen ja alkoholin turmelema, ja muutamat noista isoista kivistä olivat vähällä murtaa selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin itsepintainen ja käytin ruumistani luonnon säätämällä tavalla en istumalla pöydän ääressä ja juomalla whiskyä … ja tässä minä nyt olen entistä ehompana, ja tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen, vai mitä?"
Hetken kuluttua hän jatkoi:
"Ja nyt kertokaa minulle Klondykesta ja kuinka viime kaappauksellanne panitte San Franciscon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja panette mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo, että te olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä tauti! Miksi ette pysynyt Klondykessanne? Tai miksi ette raivaa itsellenne maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä esimerkiksi? Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Puhukaa nyt ja antakaa minun hetkinen kuunnella."