"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.
"Niin tunnen", vastasi Päivänpaiste, "olkaa siis alallanne".
"No onnittelen hyvää makuanne, Päivänpaiste. Hän on kaunis ja ratsastaa erinomaisesti."
Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä, ja Swiftwater Bill syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta Päivänpaiste nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään Dede Masonin ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater Bill oli oikeassa. Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan miehensatulassa hevosen selässä hän oli ryhdiltään sorea ja varma. Se sopi Dedelle! Hänellä oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta ratsastaa ainoalla luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä oli pää oikealla paikalla, se oli varma.
Kun Dede maanantaiaamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi Päivänpaiste häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei mitenkään sitä osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen koneelliseen tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Päivänpaiste itse ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauan, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki tuota syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin talojen välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas hän aprikoi, missä niistä Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut hänen asuvan Berkeleyssä, ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä sunnuntaina ratsastanut sinne vievää tietä pitkin — luultavasti hän oli silloin palannut kotiinsa.
Päivä oli käytetty turhaan, mitä Dede Masoniin tuli; mutta kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli nauttinut raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että hän maanantaina antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan punaisenruskean raudikon, minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon varrella hän monta tuntia tarkasteli punaisenruskeita raudikoita, ratsasti koetteeksi muutamilla ja oli tyytymätön. Vasta lauantaina hän löysi Bobin. Hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli suuri ratsuhevoseksi, mutta ei kuitenkaan liian iso niin kookkaalle miehelle kuin Päivänpaisteelle. Bob oli erinomaisissa voimissa, sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin tulenliekki, ja sen kaula kaartui uljaasti.
"Siinä on oiva hevonen", päätti Päivänpaiste, mutta kauppias ei ollut yhtä innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi, ja omistaja oli vaatinut, että Bobin oikea luonnonlaatu oli ilmaistava ostajalle. Kauppias kuvasi sen.
"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, mutta vaarallinen. Täynnä oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan ikäänkuin leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on hyvin kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja. Ei pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi se on vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile. Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, mutta nousee takajaloilleen, ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa kaksikymmentä mailia rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä se rupeaa vikuroimaan, ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään. On niin tottunut autoihin, että saattaa paneutua nukkumaan auton viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää räpäyttämättä sivuuttaa yhdeksäntoista, mutta kahdenkymmenennen nähdessään lähteä laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan se on liian raisu ja levoton herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille lisänimen Juudas Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa tietää sen kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän, mutta katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."
Kauppias oli oikeassa. Päivänpaiste tunnusteli harjaa ja huomasi, että se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli melkein kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob päätään ja hieroi leikillisesti turpaansa hänen olkapäähänsä.
"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannuksiin. En huoli englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä meksikolainen satula ja kankikuolaimet — älkää panko niitä liian kireälle."