Meidät vietiin taas lukon taa ja annettiin aamiaista. Se oli hyvä aamiainen vankila-ateriaksi ja paras, minkä kuukauteen olin saava.
Mutta ällistynyt olin. Tuomittu olin, pilanäytelmätuomiolla, missä minulta oli kielletty oikeuteni saada valamiehistö, vieläpä alkeellisinkin oikeus vastata kysymykseen, myönnänkö itseni syylliseksi. Toinen seikka, jonka puolesta isäni olivat taistelleet, kummitteli aivoissani — habeas corpus (persoonallinen loukkaamattomuus). Minä näytän niille! Mutta kun minä vaadin saada tavata lakimiestä, niin minulle naurettiin. Habeas corpus oli oiva oikeus, mutta minkä arvoinen se oli minulle, kun en saanut tavata ketään ulkopuolista. Mutta minä näytän niille! Eivät ne minua voi täällä ikääni pitää. Odottakaahan, kun pääsen ulos. Sitten tulee teidän vuoronne. Kyllä minä tunnen lakia ja tiedän mikä on oikeuteni, ja minä paljastan. Vahingonkorvaus, jutut ja hälyttävät sanomalehtiuutiset tanssivat silmissäni, kun vartijat tulivat hoputtamaan meitä toimistoon.
Poliisi napsautti käsiraudat oikeaan ranteeseeni. Oohoo, ajattelin, uusi oikeudenloukkaus; odottakaahan. Rautaini toinen rengas livautettiin neekerin vasempaan ranteeseen. Hän oli pitkä mies, kai seitsemättä jalkaa, ja hänen kätensä piti minun kättäni hieman koholla. Lisäksi oli hän iloisin ja risaisin neekeri, minkä elämässäni olen tavannut.
Kaikki saimme samoin rannerenkaat, parittain. Kun tämä oli tehty, vedettiin kirkkaat nikkelikahleet käsirautain keskirenkaan läpi ja pantiin lukot tämän kaksoisrivin alku- ja loppupäähän. Niin olimme kahlekatraana. Kuului marssikäsky, ja kadulle mentiin, kaksi poliisia vartijoina. Pitkä neekeri ja minä saimme kunniapaikan, johdimme kulkuetta.
Vankilan hautahämärän jälkeen huikaisi silmiä auringon valo. En koskaan ollut sitä niin suloiseksi havainnut kuin nyt, kun vankina kilkkavissa kahleissa tiesin siitä eroavani kolmeksikymmeneksi päiväksi. Niin astelimme Niagara Fallsin katuja asemalle, ja meitä töllöttivät ohikulkijat, varsinkin erään hotellin kuistilla olevat matkailijat.
Kahleet olivat pitkät, ja niiden kilistessä astuimme paikoillemme tupakkavaunuun. Niin kiihtynyt kuin olinkin sen loukkauksen johdosta, joka oli kohdannut minua ja esi-isiäni, olin kuitenkin sen verran jalat maassa kiinni, etten vallan mennyt päästäni sekaisin. Uutta oli tämä kaikki minulle. Kolmenkymmenen päivän salaperäinen aika oli edessäni, ja minä haeskelin katsein jotakuta, joka langat tuntisi. Sen olin jo saanut tietää, ettei edessä ollut mikään pikku putka, vaan oikea vankila, jossa oli tuhansia vankeja, joiden tuomiot vaihtelivat kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen.
Takanani olevalla istuimella oli ranteesta kahleeseen kytkettynä vanttera, vankkalihaksinen mies. Oli siinä viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen. Tarkastelin häntä. Silmännurkista näin ystävällisen veitikan pilkistelevän. Muuten hän oli aika peto, jolla oli pedon moraali, intohimot ja väkivaltaisuus. Mutta minua veti puoleensa tuo silmännurkan vilahdus, joka ilmaisi huumoria, naurua ja ystävällisyyttä, milloin petoa ei ärsytetty.
Hän oli minun maatani. Rannetoverini, neekerin, naureskellen surressa niitä pesutöitä, jotka häneltä nyt menisivät hukkaan, ja junan jyristessä Buffaloa kohti minä puhuttelin sitä miestä. Hänellä oli tyhjä piippu. Minä täytin sen kalliilla tupakallani — siitä olisi tullut kymmenen savukkeen täyttä. Ja mitä enemmän me puhuimme, sitä varmempi olin siitä, että hän oli minun miehiäni, ja minä jaoin kaiken tupakkani hänen kanssaan.
Minun elimistöni on norjaa laatua ja siksi paljon elävän elämän kanssa yhteydessä, että voin sopeutua miltei millaiseen elämään vain. Aloin siis sovittautua tämän miehen elämään ollenkaan aavistamatta, kuinka suureksi hyödyksi se oli minulle oleva. Hän ei ollut koskaan ollut juuri tässä ojennuslaitoksessa, johon olimme matkalla, mutta hän oli suorittanut "yhden", "kahden" ja "kolmen" reisun kursseja eri vankiloissa (reisu on vuosi) ja oli viisautta täynnä. Me tulimme aika hyviksi tuttaviksi, ja minun sydämeni sykähti, kun hän pyysi minua noudattamaan neuvojaan. Hän nimitti minua Jackiksi ja minä häntä myös Jackiksi.
Juna pysähtyi mailin päässä Buffalosta olevalle asemalle, ja kahlekuntamme nousi. En muista sen aseman nimeä, mutta jokin Rock-sanan yhdistelmä se oli. No olipa nyt tuo nimi mikä tahansa, lyhyen matkan me kävelimme ja sitten noustiin raitiovaunuun. Se oli vanhaa kuosia, sellainen, jossa on pitkä penkki kummallakin sivulla. Kaikkia matkustajia kehoitettiin siirtymään toiselle puolelle, ja me asetuimme toiselle kahleiden aikalailla kalistessa. Me istuimme siis niitä ihmisiä vastapäätä, ja muistanpa erään naisen kauhistuneen katseen. Hän kai piti meitä tuomittuina murhamiehinä ja pankkirosvoina. Minä koetin saada esille tuikeimman ilmeeni, mutta rannetoverini, se iloinen neekeri, vain mulautteli silmiään ja naureskeli hokien samoja sanoja: "Jessus sentään! Jessus sentään!"