"Niin", sanoi Smoke, "tällä tavoin olen ajatellut. Meidän on lähetettävä sinne pari kevyttä rekeä. Sanokaamme sata naulaa ruokaa kummassakin. Mutta heidän on pidettävä hoppua. Varminta on lähettää viisi sellaista rekeä heti ja parhaat, voimakkaimmat ja nopeimmat koirat. Mutta niiden on lähdettävä nyt aivan heti. Niiden tullessa perille ovat intiaanit onnellisimmassakin tapauksessa saaneet elää murua näkemättä kolme päivää. Ja kohta kun olemme saaneet nämä reet lähetetyksi, on meidän lähdettävä viemään raskaasti lastattuja rekiä. Vanhusten ja pikkulasten tähden menee ainakin viisi päivää, ennen kuin intiaanit ovat täällä. No, mitä aiotte tehdä?"
"Panna toimeen keräyksen muonanostoa varten", sanoi crapinpelaaja.
"Minä maksan muonan", aloitti Smoke kärsimättömästi.
"Mitä vielä", keskeytti toinen. "Tämä ei ole vain teidän asianne. Se kuuluu meille kaikille. Noutakaa pesuvati. Se on minuutissa tehty. Ja tässä on vähän alkua."
Hän veti taskustaan raskaan kultapussin, avasi sen ja antoi karkean kultahiekan ja pienten kultakimpaleitten virrata siitä vatiin. Muuan vieressä seisova mies tarttui kiroten pussin suuhun estäen kullan valumasta. Seitsemän, kahdeksan unssia oli jo ennättänyt juosta vatiin.
"Tule järkiisi", huudahti hän. "Et sinä ole ainoa kultapussin omistaja.
Päästä minutkin vuorooni."
Miehet tunkeilivat kilvan vadin ääreen antamaan avustustaan, ja kaikkien saatua tahtonsa toteutetuksi Smoke nosti raskasta vatia molemmin käsin ja hymyili.
"Tällä saa heimolle muonaa koko talveksi", sanoi hän. "Nyt on vain hankittava koirat. Viisi kevytkäpäläistä valjakkoa."
Ehdotettiin kymmenkuntaa valjakkoa, ja koko kullankaivajaleiri piti suukopua ja väitteli, hyväksyi ja hylki, aivan kuin se olisi ollut erikoinen varta vasten asetettu komitea.
"Vai teidän vetohärkänne tässä!" sai pitkä Bill Haskell kuulla.