"Ne jaksavat vetää", kerskasi Bill loukkautuneena.
"Jaksavat kyllä", myönnettiin. "Mutta niillä ei ole vauhtia ruumiissaan, ei puolen sentin edestä. Sen ne ovat lastanneet raskaihin kuormiin."
Kohta kun jokin valjakko oli valittu, läksi sen omistaja puolenkymmenen avustajan kanssa sitä valjastamaan ja matka valmistuksia tekemään.
Eräs koirainomistaja tarjosi koiriaan, mutta pyysi anteeksi sitä, ettei voinut ruveta niiden ajajaksi, kun hänen kätensä oli siteissä. Sen valjakon Smoke otti nimiinsä välittämättä muiden väitteistä, että hän oli liiaksi rasittunut.
Viisi valjakkoa oli valittu, ja niitä valjastettiin ja kuormitettiin parhaillaan, mutta komitea oli hyväksynyt vain neljä ajomiestä.
"Onhan Cultus-George", huudahti joku. "Hän on nopea ajaja ja virkeä ja levännyt."
Kaikkien katseet kääntyivät intiaaniin, mutta hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, eikä hän virkkanut mitään.
"Te saatte ottaa yhden valjakon", sanoi Smoke hänelle.
Pitkä intiaani ei vastannut vieläkään. Kaikkien läpi sävähti kuin sähkövirta, tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää tulisi tapahtumaan. Syntyi nopeaa liikehtimistä, kaikki kerääntyivät piiriin Smoken ja Cultus-Georgen ympärille. Ja Smoke ymmärsi, että hänet oli äänettömällä sopimuksella valittu toveriensa edustajaksi siinä, mitä nyt tapahtui ja tapahtuisi. Hän oli suuttunut. Hänestä oli käsittämätöntä, että joku ihminen, joka oli ollut läsnä vapaaehtoisessa avunkeräyksessä, saattoi omalta kohdaltaan kieltäytyä. Sittemmin osoittautui myöskin, ettei Smoke ymmärtänyt syytä Cultus-Georgen menettelyyn — hän ei voinut uneksiakaan, että intiaani oli vapaa ahneudesta.
"Luonnollisesti te otatte valjakon", sanoi Smoke.