"Oo, erinomaisesti."
"Tiedän sen", sanoi Smoke. "Juuri siksi kysyinkin. Te olette Amos Wentworth. Miten ihmeessä teissä ei ole keripukkia kuten kaikissa muissa?"
"Koska olen pysytellyt liikkeellä", vastasi mies terhakasti. "Ainoankaan heistä ei tarvitsisi olla nyt keripukissa, jos he vain olisivat liikkuneet ulkona ja tehneet jotakin. Mitä he tekivät? Riitelivät ja metelöivät ja valittivat pakkasta, pitkiä öitä, rasituksia, kipuja ja tuskaa ja jos mitä. He viruivat vuoteissaan siksi, kunnes pöhöttyivät niin, etteivät enää kyenneet nousemaan, ei ainoakaan. Katsokaa minua. Käykää tupaani."
Smoke seurasi häntä sisälle.
"Katselkaa ympärillenne. Siistiä kuin nukkekaapissa, vai mitä? En pitäisi höylänlastujakaan lattialla, ellei lämmön tähden täytyisi. Mutta lastut ovat puhtaita. Katsokaapa permantoja muissa tuvissa! Totisesti, tässä on tehtävä työtä, ja minä olen tehnyt, eikä minulla ole keripukkia."
"Osaatte aivan naulan kantaan", myönsi Smoke. "Mutta teillä on vain yksi makuulavitsa, nähdäkseni. Mistä johtuu moinen seurattomuus?"
"Siitä, etten halua seuraa. On helpompi pitää yhden kuin useamman asunto siistinä, siinä syy. Vai noiden laiskojen unikekojen asuintoveriksi! Luuletteko, että silloin olisin säilyttänyt terveyteni?"
Se oli hyvin vakuuttavaa, mutta Smoke ei voinut vapautua vastenmielisyydentunteestaan.
"Miksi Laura Sibley ei pidä teistä?" kysäisi hän äkkiä.
Amos Wentworth vilkaisi häneen nopeasti. "Hän on hullu", vastasi mies. "Me olemme muuten hulluja jok'ainoa. Mutta Jumala varjelkoon minua hupsusta naisesta, joka ei halua pestä lautastaan, ja sellaisia ovat kaikki nämä hullut ihmiset."