Sinä yönä ei leirissä nukuttu. Tunnin toisensa jälkeen Smoke ja Shorty olivat sairaskäynneillä kaataen elähdyttävää perunavalmistetta, neljänneslusikallisen kerrallaan, jokaisen potilaan hirveännäköiseksi turvonneeseen suuhun. Ja seuraavana päivänä toinen jatkoi työtä toisen nukkuessa.
Kuolemantapauksia ei enää sattunut. Heikoimmatkin potilaat alkoivat toipua hämmästyttävän nopeasti. Miehet, jotka olivat maanneet selällään viikkomääriä, kömpivät kolmen päivän perästä vuoteistaan ja koikkelehtivat kainalosauvojen varassa. Ja aurinko, joka oli matkannut kaksi kuukautta pohjoista kohti, kurkisti samana päivänä ensimmäisen kerran vuoren harjanteen takaa.
"Ei ainoatakaan perunaa!" sanoi Shorty itkevälle ja rukoilevalle Wentworthille. "Teissä ei ole keripukin varjoakaan. Olette pistänyt poskeenne kokonaisen säkillisen perunoita ja olette turvattu keripukkia vastaan vähintään kahdeksikymmeneksi vuodeksi."
"Annan teille erään neuvon", sanoi Smoke Wentworthille. "Nämä ihmiset paranevat pian, Shorty ja minä lähdemme täältä viikon kuluttua — täällä ei ole ketään teitä puolustamassa, kun miehet hyökkäävät kimppuunne. Tuossa on tie. Dawsoniin on kahdeksantoista päivän matka."
"Pudistakaa pian tämän laakson lumet jaloistanne", yhtyi Shorty, "muuten muuttuu se, mitä minä teille tein, leikiksi sen rinnalla, mitä nämä toipilaat tekevät."
"Hyvät herrat, pyytäisin teiltä erästä asiaa", ruikutti Wentworth. "Olen outo tällä seudulla. En löydä tietä. Antakaa minun seurata mukananne. Maksan tuhat dollaria, jos saan matkata kanssanne."
"Totta kai", sanoi Smoke kujeellisesti hymyillen. "Jos Shorty suostuu siihen."
"Kuka? Minäkö?" Shorty suoristihen koettaen näyttää mahdollisimman majesteettiselta. "Minä en ole suorastaan mikään. Puuta pureva toukka on tuhat kertaa ylpeämpi minua. Minä olen täi, sontiainen, kaalimadon veli ja lihakärpäsen poika. Minä voin häpeämättä seurustella kaikkinaisten ryömiväisten, matelevaisten ja haisevaisten kanssa. Mutta minäkö matkaisin tuon hylkiön toverina! Tiehenne, raato!"
Amos Wentworth läksi yksin taipalelle vetäen reessä niin suurta muonamäärää kuin hän tarvitsi päästäkseen Dawsoniin. Mailin päässä tiellä Shorty saavutti hänet.
"Tulkaahan tänne puheilleni", kuului Shortyn tervehdys. "Tulkaa tänne.
Sukkelasti vain. Ja tänne ne!"