"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vikisi Wentworth ja vapisi muistellessaan Shortyn hänelle käsin ja jaloin antamaa löylytystä.
"Meidän tuhat dollariamme, ettekö sitä ymmärrä? Se tuhannen dollarin kultahiekka, millä Smoke osti teiltä yhden pienen, vaivaisen perunan. Tänne se vain!"
Ja Amos Wentworth ojensi hänelle kultapussin.
"Purkoon teitä haisunäätä ja menehtykää vesikauhuun", hyvästeli Shorty.
MUNATRUSTI
I.
Eräänä purevan kireänä pakkaspäivänä tapahtui A. C.-yhtiön isossa kaupassa Dawsonissa, että Lucille Arral viittasi Smoke Bellewiä tulemaan hänen luokseen myymäläpöydän ääreen.
Smoke noudatti innokkaasti hänen viittaustaan. Dawsonissa ei ollut miestä, jota Lucille Arralin, Palace Opera Housessa joka ilta esiintyvän vakinaisen pikkuoopperan laulajattaren, osoittama huomio ei olisi mairitellut.
"Sesonkimme on nyt lamassa", valitti Lucille, kasvoillaan ihastuttava nurkuilme, heidän puristettuaan toistensa kättä. "Kokonaiseen viikkoon ei ole tehty ainoatakaan valtausretkeä. Naamiaiset, jotka Skiff Mitchellin piti panna toimeen, on lykätty. Kultahiekan hituistakaan ei ole liikkeessä. Oopperassa ei ole milloinkaan loppuunmyytyä huonetta. Emmekä ole saaneet postia muusta maailmasta kokonaiseen kahteen viikkoon. Sanalla sanoen, tämä pikkukaupunkirähjä on ryöminyt makuusäkkiin ja vetää unta kuin hirsi. Tänne on saatava eloa — ja sen voitte te kanssani tehdä. Me jos kukaan kykenemme soittamaan herätyskelloa. Olen rikkonut välini Wildwaterin kanssa, tiedättehän."
Smoken silmien eteen ilmestyi kaksi näkyä melkein yhtaikaa. Toinen oli Joy Gastell; toisessa hän näki itsensä Wildwaterin ampumana autiolla lumilakeudella, jota napaseudun kuu valaisi. Ilmeisesti Smoke ei ollut aivan halukas "soittamaan kaupunkia hereille" Lucille Arralin kanssa — sen tämä saattoi hyvin huomata.