"Niin, kiitos, vaikka hän on sitäkin … niin ei hänen sovi olla niin korskea. Eilisiltana hänellä oli jälleen kohtauksensa. Peitti klubisalin lattian kultahiekalla. Vähintään tuhannen dollarin arvosta. Hän vain avasi kukkaronsa ja sirotteli kullan tanssivien jalkoihin. Tietenkin olette kuullut siitä puhuttavan."
"Olen, aamulla kuulin. Haluaisinpa olla sen lattian lakaisija. Mutta muuatta seikkaa en vieläkään ymmärrä. Mitä se minua liikuttaa?"
"Kuulkaahan nyt. Hän on liian lörppö. Purin kihlauksemme, ja nyt hän kiertää koko maailman ja tekee mielettömyyksiä, aivan kuin olisin särkenyt hänen sydämensä. Nyt se tulee. Pidän kananmunista."
"Mutta mitä tekemistä kananmunilla ja hyvällä ruokahalulla on tässä jutussa?" kysyi Smoke.
"Paljonkin, kunhan vain maltatte kuunnella. Pidän kananmunista. Mutta niitä on vain niukasti täällä Dawsonissa."
"Aivan niin, minäkin tiedän sen. Slavovitshin ravintolalla on runsain varasto. Kinkkuannos ja muna — kolme dollaria. Kinkku ja kaksi munaa — viisi dollaria. Munan hinta on siis kaksi dollaria. Ja vain keikarien ja Arralien ja Wildwaterien kannattaa niitä syödä."
"Wildwater pitää myöskin kananmunista", jatkoi Lucille Arral. "Mutta siitä ei ole kysymys. Minä pidän niistä. Syön aamiaista joka päivä kello yhdeltätoista Slavovitshilla. Syön aina kaksi kananmunaa." Hän vaikeni tarkoituksellisesti. "Ajatelkaahan, että joku voi ostaa kaikki munat!"
Hän odotti, ja Smoke katseli häntä ja myönsi ihaillen mielessään, että
Wildwaterilla oli hyvä maku.
"Te ette kuuntele", sanoi Lucille Arral.
"Jatkakaa", vastasi Smoke. "Tunnustan rikkomukseni. Mitä minun on vastattava?"