Jälleen seurasi hetkinen rummutusta ja rallattelua.
"Ette ole idiootti", sanoi Sanderson Smokelle. "Sanoitte, että ellei sen arvo ole satatuhatta, ei se ole kymmentä senttiäkään. Ja kumminkin tarjoatte siitä viittätuhatta. Siis se on sadantuhannen arvoinen."
"Ette voi ansaita kahtakymmentäkään senttiä siitä", vastasi Smoke kiivaasti. "Ette, vaikka pysyisitte täällä siksi, kunnes mätänette."
"Siispä jään tänne ja mätänen", vastasi Sanderson sellaisella äänellä, kuin se olisi ollut hänen viimeinen sanansa.
Hän ei välittänyt sen enempää vieraistaan, vaan jatkoi ruoan valmistuspuuhiaan, aivan kuin olisi ollut yksikseen. Lämmitettyään papumaljakkoaan ja leikattuaan viipaleen leipää hän kattoi aterian yhdelle hengelle ja alkoi syödä.
"Näyttäkäähän papereitanne", sanoi Smoke vihdoin.
Sanderson kaiveli vuoteensa pääpuolta ja veti esiin pinkan papereita. "Kaikki on reilassa ja selvänä", sanoi hän. "Tämä pitkä isosinettinen on tullut aina Ottawasta asti. Kanadan hallitus itse tunnustaa omistusoikeuteni tähän kaupunkialueeseen."
"Maksan teille viisituhatta", sanoi Smoke. Sanderson pudisti päätään.
"En osaa päättää, kumpi teistä on hullumpi", vaikeroi Shorty. "Tulehan ulos silmänräpäykseksi, Smoke. Kuiskaan sinulle erään asian."
Smoke noudatti vastahakoisesti kumppaninsa kehoitusta.