Tuuli puhalsi järveltä suoraan tälle rannalle. Lähtevän veneen miehet kahlasivat jaloissaan pitkävartiset kumisaappaat lykäten venettä syvää vettä kohti. He tekivät sen kaksi kertaa. Veneeseen kavuttuaan he eivät saaneet soudetuksi sitä selvään veteen, se luisui takaisin ja tarttui kiinni pohjaan. Kolmas yritys onnistui osaksi. Miehet kiskoivat kömpelösti raskailla airoilla ja kuljettivat hitaasti venettä ulommaksi. Sitten he vetivät ylös huopapurjeen, mutta tuuli sieppasi sen pois, ja kolmannen kerran luisui vene takaisin jäiselle rannalle.
Kit irvisteli itsekseen ja jatkoi matkaansa. Hänenkin täytyi odottaa saavansa kestää sellaista, sillä hänen oli lähdettävä vielä samana päivänä samalta rannalta ja samanlaisella veneellä.
Miehet olivat kaikkialla työssä ja tekivät sitä vimmatusti, sillä talven tulo oli niin vaarallisen pikaista, että järvisarjan yli pääseminen ennen jäätymistä oli uhkapeliä. Mutta herrojen Spraguen ja Stinen teltalle saavuttuaan Kit ei tavannut heitä vielä jalkeilla.
Tulen ääressä tervakankaan suojassa istui lyhyt ja paksu mies, joka poltti surkeata sätkäpaperossia.
"Hei!" huusi mies. "Oletteko herra Spraguen uusi mies?"
Kit nyökkäsi ja luuli huomanneensa, että herra ja mies sanoilla oli ollut vivahduksellinen paino, ja oli varma, että puhujan silmäkulma oli rävähtänyt vihjaavasti.
"Hyvä, minä olen tohtori Stinen palveluksessa", jatkoi toinen. "Olen viisi jalkaa ja kaksi tuumaa pitkä. Nimeni on Shorty, lyhyemmin Jack Short — ja toisinaan Pätkä-Johnny."
Kit ojensi kätensä ja ravisti.
"Onko teidät kasvatettu karhunlihalla?" kysyi hän.
"Varmaan", kuului vastaus, "vaikka ensimmäisenä ravintonani oli puhvelinmaito, mikäli muistan. Istu ja haukkaa palasta. Herrat eivät ole nousseet vielä."