Aamulla, kuten tavallista, he olivat viimeisiä matkallelähtijöitä. Stinellä ja Spraguella ei ollut lainkaan kiire, he eivät näyttäneet saavan päähänsä, että vesitie saattoi jäätyä milloin tahansa. He tekeytyivät sairaiksi, kuljeskelivat omilla teillään, lepäilivät ja lisäsivät Kitin ja Shortyn työn kaksinkertaiseksi.
"Lakkaan varmaankin kunnioittamasta Jumalaa, kun näen, että hän on erehtynyt antamaan ihmisen muodon noille kahdelle." Shorty ilmaisi näin pilkkaavalla tavalla vastenmielisyyttään.
"Mutta sinussa on miestä mihin läpeen tahansa", virnisteli Kit hänelle.
"Kuta enemmän tutustun sinuun, sitä enemmän alan kunnioittaa Jumalaa."
"Hän teki varmaan niin hyvän kuin osasi, heh", sovitteli Shorty sanojaan, kun kohteliaisuuden ahdistava vaikutelma oli hälvennyt.
Vesitie kulki Le Bargen järven poikki. Tässä järvessä ei ollut kovaa virtaa, vaan neljäkymmentä mailia seisovaa vettä. Se matka oli kuljettava soutamalla, ellei ollut sopiva tuuli. Mutta myötäisten tuulten aika oli ohi, ja pohjoisesta puhalsi jääkylmä viima vasten naamaa. Se pani järven aaltoilemaan kovasti. Oli miltei mahdoton soutaa venettä vastatuuleen. Lumipyry lisäsi vielä heidän vaivojansa. Kun vesi jäätyi heidän airojensa lapoihin, oli yksi mies pidettävä hakkaamassa pois niistä jäätä kirveellä. Spraguen ja Stinen oli myös pakko olla vuorotellen soutamassa, mutta he laiskottelivat silminnähtävästi. Kit oli oppinut lisäämään ruumiin painolla soudun voimaa. Hän pani merkille, että hänen herransa tekivät näennäisesti samanlaisia liikkeitä, mutta kastoivat hyvin petkuttavalla tavalla airoja veteen.
Kolmen tunnin kuluttua Sprague laski aironsa veneeseen ja sanoi, että heidän täytyi lähteä takaisin joen suuhun ja laittaa suojus. Stine yhtyi häneen. Monta kovalla työllä voitettua mailia oli menetetty. Toisena ja kolmantena päivänä tehtiin sama hyödytön yritys. White Horsen luota saapuneita veneitä oli joensuulla kokonainen laivasto, kolmatta sataa. Joka päivä saapui kolme- tai neljäkymmentä, ja ainoastaan kaksi tai kolme pääsi toiselle rannalle. Jäätä muodostui jo lahdelmissa, ja se kiersi ohkaisina vöinä niemien ympäri.
"Selviäisimme tästä, jos heillä olisi edes sen verran sisua kuin simpukalla", sanoi Kit Shortylle heidän kuivatessaan puhvelinnahkaisia jalkineitaan tulen ääressä kolmantena iltana. "Olisimme päässeet tänään yli, elleivät he olisi käännyttäneet takaisin. Olisi tehty vielä tunti työtä, niin olisi oltu länsirannalla. He ovat metsään eksyneitä kakaroita."
"Olemme saaneet iankaikkisen vaivan noista kahdesta pennusta", kehitteli Shorty. "He voivat antaa käskyjä ja sumputa rahaa, mutta, kuten sanoit, he ovat lapsipalleroisia. Jos mielimme päästä Dawsoniin, on meidän otettava käsiimme koko roska."
"Tehdään niin", sanoi Kit ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
Shorty ryhtyi aamulla paljon ennen päivänkoittoa tähän virkaansa.