Shortyn silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti uudelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä temmattiin häneltä peitot pois.
"Ellet sinä tahdo niitä, niin minä otan ne", selitti Kit.
Shorty seurasi peittojaan ja rupesi panemaan vaatteita ylleen.
"Otetaanko koirat mukaan?" kysyi hän.
"Ei. Löytöpaikalle vievä tie on varmaankin kuntoon laittamatta.
Pääsemme nopeammin ilman koiria."
"Siinä tapauksessa minun on heitettävä niille ruokaa, jotta ne tulevat toimeen, kunnes palaamme. Muista ottaa vähän tuohia ja kynttilä."
Shorty avasi oven, tunsi hetkisen, kuinka pakkanen puri, ja vetäytyi takaisin huoneeseen pannakseen laput korvilleen ja käsineet käsiinsä. Viiden minuutin kuluttua hän astui taas ulos ja hieroi nenäänsä.
"Kit, minusta on vastenmielistä koko tämä rynnäkkö. Nyt on kylmempi kuin helvetissä oli tuhannen vuotta, ennen kuin sitä lämmitettiin ensimmäisen kerran. Sitä paitsi on perjantai ja kolmastoista päivä."
Heillä oli vähän matkavarusteita selässään, kun he sulkivat oven ja lähtivät menemään mäkeä alas. Revontulet olivat lakanneet näkymästä, ja vain tähdet hiipivät kovassa pakkasessa sekä loivat epävakaisella valollaan salakuoppia jaloille. Shorty pyörähti tien käänteessä pois jäljiltä ja upposi syvään lumeen. Hän korotti äänensä ja siunaili viikon päivää, kuukautta ja vuotta.
"Etkö saa pidetyksi suutasi kiinni?" morkkasi Kit. "Anna almanakan olla rauhassa. Saat koko Dawsonin hereille ja peräämme."