"Pyh! Näetkö valon tuolta tuvasta? Ja tuolta toisesta? Ja kuuletko, kun paiskataan ovea? Oh, Dawsonin asukkaat nukkuvat varmaan! Mitä varten valot? Hautaavat juuri kuolleitaan. Eivät välitä valtausrytäkästä, eivät paremmasta elämästä."
Kun he pääsivät mäen alle ja olivat selvästi Dawsonissa, syttyili hökkeleissä valoja, ovet kävivät ja takaa kuului hirvennahkaisten kenkien ääniä niiden kopsahdellessa kovaksi poljettuun tiehen. Shorty avasi taas suunsa.
"Mutta onpa nyt liikkeellä hiivatinmoinen määrä murehtivaisia."
Kun he pääsivät päätielle, oli sata miestä perätysten heidän jäljessään, ja kun he petollisen tähtivalon hohteessa haeskelivat joen rannalle vievää tietä, he kuulivat, että väkeä saapui yhä enemmän. Shortyn jalat luiskahtivat, ja hän syöksyi kolmenkymmenen jalan korkuista äyrännettä pitkin alas pehmeään lumeen. Kitin kävi samaten, ja hän syöksähti Shortyn päälle tämän juuri noustua ja paiskasi toisen uudelleen kumoon.
"Minäpä löysin sen ensin", pyrski Shorty, kun otti käsistä rukkasia pois puhdistaakseen ne lumesta.
Kohta sen jälkeen he koettivat hurjasti kömpiä pois toisten tulijain yhteenhyökkäilevien ruumiiden tieltä. Jäätymisaikana oli tällä kohdalla tullut kova tungos, jäälohkareita oli kohoutunut päällekkäin ja sittemmin peittynyt sikin sokin lumeen. Langettuaan muutamia kertoja pahasti Kit otti kynttilänsä ja sytytti sen. Jälkijoukko tervehti tuota tekoa suosionhuudoin. Kun ei käynyt tuuli, kynttilä paloi helposti, ja Kit pääsi kulkemaan edellä nopeammin.
"Tämä on oikeata rynnäkköä", päätteli Shorty. "Tai mahtavatko nuo kaikki olla unissakävijöitä?"
"Me olemme joka tapauksessa juhlakulkueen etunenässä", härnäili Kit.
"Oho, kukapa tietää. Ehkä tuolla edellä on kiiltomato. Ehkä ne kaikki ovat siellä kiiltomatoja — tuolla yksi, tuolla toinen. Katsohan niitä. Usko minua, siellä edellä on kokonaisia rivejä kulkueita."
Luikertelevalla tiellä tuikki pitkin matkaa kynttilöitä. Heidän takanaan oli niitä aina äyrään harjalle asti, mistä he olivat tulleet alas.