"Ei, Smoke, tämä ei ole enää pelkkää ryntäystä, vaan kansainvaellusta. Edellämme täytyy olla tuhat miestä ja jäljessämme kymmenentuhatta. Sinä kuuntelet nyt setäsi ääntä. Minun lääkkeeni on hyvää. Kun olen saanut jotakin kallooni, pitää se paikkansa. Ja me olemme tässä rytäkässä hakotiellä. Käännytään takaisin ja pannaan maata."
"Sinun on parasta säästää keuhkojasi, jos aiot pysyä käpälilläsi", vastasi Kit yrmeästi.
"Huh! Minun jalkani ovat lyhyet, mutta minä heittelen niitä polvet höllällään enkä rasita lainkaan lihaksiani. Näytän kantapäitä mille eturavarille tahansa täällä jäällä."
"Olen kävellyt tahallani hiljaa, jotta pysyisit kintuilla", laski Kit leikkiä.
"Tallaan kantapääsi. Ellet pääse paremmin eteenpäin, anna minun mennä edelle antamaan vauhtia."
Kit kiristi ja oli pian lähimmän kulkijajoukon kintereillä.
"Paina päälle, Smoke", usutti Shorty. "Astele niiden hautaamattomien ruumiiden yli. Viis pakkasesta, kunhan päästään eteenpäin."
Kit laski, että siinä joukossa oli kahdeksan miestä ja kaksi naista, ja ennen kuin he olivat kulkeneet röykkiöisen jään yli, he olivat menneet toisen kaksikymmenmiehisen joukon ohi. Muutaman jalan päässä läntisestä rannasta tie kääntyi etelään ja röykkiöiden seasta pääsi sileälle jäälle. Tällä jäällä oli kuitenkin muutama jalka hienoa lunta. Sen läpi kulki rekitie, kapea, kovaksi tallaantunut vako, tuskin kaksi jalkaa leveä. Sen molemmilla puolilla upposi polviin asti ja vielä syvemmälle lumeen. Menijät, jotka he saivat kiinni, eivät laskeneet mielellään ohitse. Smoke ja Shorty humahtivat usein syvälle lumeen ja pääsivät vasta kovasti ponnisteltuaan ohitse.
Shorty oli masentumaton ja pessimistinen. Kun kansalaiset närkästyivät siitä, että heidän ohitsensa mentiin, hän antoi takaisin samalla mitalla.
"Mihin teillä on kiire?" kysyi eräs heistä.