"Shorty, olen väsyttänyt sinut ihan kuoliaaksi. Minun ruumiissani on uusiintunut jokainen solu, sen jälkeen kuin nousin maihin Dyeassa. Lihakseni ovat kovakuituiset kuin ruoskan siima ja kitkerät kuin kalkkarokäärmeen purema. Muutama kuukausi sitten olisin antanut itselleni selkäsaunan, jos olisin sanonut moisia sanoja. Mutta silloin en olisi voinutkaan sanoa niitä. Minun oli saatava ne ensin elämästäni, ja nyt, kun olen saanut ne, ei minulla ole tarvetta sanoa niitä. Mene nyt edelle ja tee tietä puoli tuntia. Pane nyt parhaasi liikkeelle, ja kun olet pinnistänyt sen ajan, niin menen minä edelle ja panen sinut puoleksi tunniksi hikoilemaan."
"Hohhoo!" ivaili Shorty. "Eivätkö pojan korvain taustat ole vielä kuivat! Mene nyt pois tieltä ja anna isäsi näyttää, kuinka mennään."
He vaihtoivat aina puolen tunnin kuluttua vauhdin antajaa. Eivätkä puhuneet paljoa. Heidän ponnistelunsa piti heidät lämpiminä, vaikka heidän hengityksensä jäätyi kasvoille, huulista leukaan asti. Oli niin pureva pakkanen, että heidän täytyi miltei yhtä mittaa hivellä käsineillä nenäänsä ja poskiansa.
Usein he luulivat päässeensä ensimmäisiksi, mutta yhä he tapasivat menijöitä, jotka olivat lähteneet ennen kuin he. Silloin tällöin yrittivät miesjoukot lyöttäytyä heidän kintereilleen, mutta säännöllisesti meni heiltä puhti pois mailin tai pari taivallettuaan, ja he katosivat taakse pimeään.
Kit sytytti kerran tulitikun ja katsoi kelloa. Hän ei toistanut sitä temppua, sillä niin nopeasti puraisi pakkanen hänen paljaisiin käsiinsä, että meni puoli tuntia, ennen kuin ne olivat taas kunnossa.
"Kello on neljä", sanoi hän käsineitä vetäessään, "ja me olemme sivuuttaneet jo kolmesataa."
"Kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan", oikaisi Shorty. "Minä olen laskenut. — Pois tieltä, muukalainen. Antakaa sen mennä, joka tietää kuinka mennään."
Nuo viimeiset sanat sanottiin eräälle ilmeisesti väsyneelle miehelle, joka oli heidän tiellään ja saattoi enää vain horjuilla eteenpäin. He olivat jo hyvin lähellä valtausjoukon etupäätä. Vasta jälkeen päin he saivat kuulla tämän yön kauheudet. Uupuneet miehet olivat istahtaneet tien viereen lepäämään, mutta eivät olleetkaan päässeet enää jaloilleen. Seitsemän oli paleltunut kuoliaaksi, henkiin jääneitä oli viety Dawsonin sairaalaan ja siellä leikattu pariltakymmeneltä varpaita, jalkoja ja sormia. Ryntäys Squaw Creekiin olikin tapahtunut vuoden kylmimpänä yönä. Valtausjoukkoon kuului, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, hiljakkoin tälle seudulle tulleita, jotka eivät tietäneet ennakolta, kuinka kylmä matka oli oleva.
Toisen uupuneen miehen he tapasivat muutamaa minuuttia myöhemmin. Taivaanrannalta sen laelle ikäänkuin valonheittäjinä kohoavat revontulet olivat silloin hälventäneet pimeyden. Mies istui jäämöhkäleen päällä tien vieressä.
"Ylös, Mari-sisko!" tervehti Shorty iloisesti miestä. "Lähtekää liikkeelle. Jos istutte siinä, jäädytte kiveksi."