Ei kukaan tiennyt eli voinut arvata, että hän oli loukkaantunut, ja vielä vähemmän, että hän oli loukkaantunut syvästi. Mitään muutosta hänen käytöksessään ei huomannut. Kokonaisen viikon hoiti hän työtänsä samoin kuin hän oli aina tehnyt. Sitten luki hän uutisen avioliitosta eräästä Portlandin lehdestä. Silloin kirjoitti hän eräälle ystävälle, joka otti huolehtiakseen kaivoksesta, ja hän matkusti ylöspäin Yukonia koirillaan. Hän seurasi Suolaveden tietä kunnes hän tuli White Riverille. Hän poikkesi tätä jokea ylös. Viisi päivää myöhemmin tuli hän eräälle metsästysleirille, joka kuului White Riverindiaaneille. Illalla pidettiin juhla ja Pentfield istui kunniavieraana päällikön sivulla. Seuraavana aamuna kääntyi hän paluumatkalle Yukonia kohti. Mutta hän ei matkustanut yksinään. Nuori indiaaninainen ruokki hänen koiriansa sinä iltana ja auttoi häntä pystyttämään leiriä. Lapsuudessaan oli häntä karhu pidellyt pahoin ja hän ontui hiukan. Hänen nimensä oli Lashka, ja alussa oli hän hyvin hämillään tuon ihmeellisen valkoisen miehen edessä, joka oli tullut niin äkkiä "tuntemattomasta" ja mennyt naimisiin hänen kanssansa, tuskin katsahtamattakaan häneen eli sanomatta sanaakaan… Ja nyt vei hän hänet kanssansa takaisin "tuntemattomaan".

Mutta Lashkalla oli ollut suurempi onni kuin useimmilla indiaaninaisilla, jotka menivät naimisiin valkoisten miesten kanssa kaukana Pohjoismaassa. Niin pian kuin he tulivat Dawsonin, pyhitti pappi barbaarisen avioliiton, valkoisten tavan mukaan. Ja Dawsonista, joka Lashkasta näytti ihmeelliseltä unelta, vietiin hän suoraan Bonanzakaivokselle ja sijoitettiin asumaan kukkulalla olevaan uuteen taloon.

Kymmenen päivän yleinen ihmettely, joka nyt seurasi, ei koskenut niin paljon sitä seikkaa, että Pentfield oli ottanut squawin pöytäänsä ja vuoteeseensa, mutta sitä enemmän toimitusta, jolla heidän yhteytensä laillistettiin. Juuri se, että avioliitto asianmukaisesti pyhitettiin kirkon vahvistuksella, oli asia, joka meni yli yleisen ymmärryksen. Mutta kukaan ei vaivannut Pentfieldiä kyselemällä siitä. Niin kauan kuin jonkun miehen omituisista päähänpistoista ei ole erityistä vahinkoa yhteiskunnalle, antaa yhteiskunta miehen olla rauhassa, eivätkä ne miehet, joilla oli valkoset vaimot, sulkeneet kotinsa ovea Pentfieldiltä. Vihkimismenot vaikuttivat, että hän ei joutunut squawmiesten joukkoon ja asettivat hänet kaiken siveellisen moitteen yläpuolelle, vaikka löytyi monta, jotka väittivät hänellä olevan huonon maun naisiin nähden.

Ei kuulunut yhtään kirjettä ulkomailta. Kuusi postirekeä oli hävinnyt jäljettömiin Big Salmonin luona. Muutoin tiesihän Pentfield, että Corryn ja hänen morsiamensa oli näihin aikoihin jo täytynyt lähteä pitkälle matkallensa. He olivat luonnollisesti häämatkallansa — tällä häämatkalla, josta hän oli niin usein uneksinut omalta osaltaan kahden yksitoikkoisen vuoden ajan. Hänen ylähuulensa koukistui katkeruudesta tätä ajatellessaan — mutta, paitsi että hän oli entistään ystävällisempi Lashkaa kohtaan, ei hänessä voinut huomata mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Maaliskuu oli kulunut ja huhtikuu lähestyi loppuaan, kun Lashka eräänä aamuna pyysi lupaa saada matkustaa useita peninkulmia alempana lahtea sijaitsevalle Siwash Peten mökille. Peten vaimo, joka oli kotoisin Stevart Riveriltä, oli lähettänyt sanan, että hänen pikku lapsensa voi huonosti, ja Lashka, joka oli hyvin äidillinen luonnostaan ja luuli omaavansa suurta taitoa lasten sairauksiin nähden, ei lyönyt laimin koskaan mitään tilaisuutta, jolloin hän sai hoitaa muitten naisten pienokaisia, jotka tässä suhteessa olivat häntä onnellisempia.

Pentfield valjasti koiransa ja ajoi Lashkan kanssa alaspäin Bonanzalahtea. Ilma oli keväinen. Pakkanen oli kadottanut ankaruutensa. Maa oli toisin vielä lumen peitossa, mutta juoksevan veden lorina todisti, että talvi oli hellittämäisillään rautaisen otteensa. Vesi oli syövyttänyt tien useista kohti, ja siellä ja täällä oli täytynyt tehdä uusi kiertämällä sula paikka. Juuri sellaisen paikan kohdalla, missä kaksi rekeä ei mahtunut sivuuttamaan toisiansa, kuuli Pentfield lähestyvien kellojen helinän ja hän seisautti koiransa. Uuvuksiin ajettu koiravaljakko, joka veti raskaasti kuormitettua rekeä, tuli näkyviin kapean polvekkeen takaa. Ohjaustangon vieressä käveli mies, joka hoiti sitä Pentfieldille tutulla tavalla, ja reen takana kulki kaksi naista. Hänen katseensa kääntyi takaisin ohjaustangon luona kulkevaan mieheen. Se oli Corry. Pentfield astui reestä ja odotti. Hän oli iloinen, että Lashka oli hänen seurassaan. Kohtaus ei olisi koskaan voinut sattua sopivammin, jos se olisi ollut järjestetty edeltäkäsin, tuntui hänestä. Ja odotellessaan ajatteli hän, että mitähän he tulisivat sanomaan, mitä he kykenisivät sanomaan. Mitä häneen tuli, ei hänen luonnollisesti tarvinnut sanoa yhtään mitään. Heidän asiansa oli antaa kaikki selitykset, ja hän oli valmis kuulemaan heitä.

Kun he saapuivat kohdalle, tunsi Corry hänet ja hän seisautti koirat.
Ja huudahtaen: "Halloo, vanha poika!" ojensi hän kätensä.

Pentfield pudisti sitä kylmästi ja ääneti. Sillä aikaa olivat molemmat naiset ehtineet perille ja hän huomasi, että toinen heistä oli Dora Holmes. Hän sieppasi lakin päästään, niin että sen laidat lepattivat, ja antoi hänelle kättä, minkä jälkeen hän kääntyi Mabelin puoleen. Tämä kumartui eteenpäin kauniina ja säteilevänä, mutta näytti hämmästyneeltä, kun Pentfield ojensi hänelle kätensä. Hän oli aikonut sanoa: "Kuinka voitte, mrs Hutchinson?" Mutta miten liekin, ei "mrs Hutchinson" tahtonut tulla hänen suustaan, ja kaikki mitä hän kykeni sanomaan oli: "Kuinka voitte?"

Asemassa oli niin paljon jäykkyyttä ja neuvottomuutta, kuin hän koskaan oli osannut toivoakaan. Mabelista huomasi täydellisesti sen mielenliikutuksen, minkä hän tunsi, mutta Dora, joka nähtävästi oli otettu mukaan jonkinlaiseksi rauhanrakentajattareksi, huudahti:

"Mitä ihmettä nyt, Lawrence?"