"Se surettaa minua syvästi. En voinut konsanaan aavistaa mitään sellaista. Minä luulin teidän menneen naimisiin Corryn kanssa. Ja se on mrs Pentfield, joka istuu tuolla reessä."
Mabel Holmes kääntyi sisarensa puoleen niin uupuneen näköisenä, ikäänkuin koko rasittavan ja pitkän matkan aiheuttama väsymys olisi äkkiä vallannut hänet. Dora kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Corry Hutchinsonin huomio oli edelleenkin kiintynyt mokkasiineihin. Pentfield katsahti pikaisesti yhtä toisensa jälkeen, sitten palasi hän rekeensä.
"Emme voi jäädä tänne koko päiväksi, kun Peten pienokainen odottaa", sanoi hän Lashkalle.
Pitkä piiskansiima suhahti ilmassa, koirat ponnistivat ja reki lähti liikkeelle.
"Olin vähällä unohtaa, Corry —", huusi Pentfield takaisin, "on parasta, että otat sen vanhan asunnon. Sitä ei ole käytetty nyt viime aikoina. Minä olen rakentanut uuden kukkulalle."
Liian paljon kultaa.
Koska tämä on kertomus kullankaivajamaasta — ja todempi kertomus kuin se näyttääkään — voi melkein odottaa, että tässä puhuttaisiin huonosta onnesta. Mutta se riippuu näkökohdista. Kink Mitchellin ja Hootchinoo Billin mielipiteen mukaan, on "huono onni" liian lievä ilmaisumuoto siitä mitä tapahtui, ja että näillä molemmilla miehillä on luja vakaumus siitä asiasta, on yleisesti tunnettua Yukonin maassa.
Oli syksy 1896, kun molemmat miehet saapuivat Yukonin itäiselle rannalle ja vetivät esille Peterboroughkanootin eräästä sammalpeitteisestä vajasta. He eivät näyttäneet juuri hyväntuulisilta. Koko kesän etsittyään kultaa kärsien lukemattomia vaivoja ja suurta ravinnon puutetta, olivat he itse lopen laihtuneet ja heidän vaatteensa riekaleina. Moskiittopilvi surisi ilmassa kumpaisenkin pään ympärillä. Heidän kasvonsa olivat voidellut kokonaan tinasavella. Molemmilla oli tönkki tätä kosteata savea, ja niin pian kuin joku kohta kasvonpeitteestä kuivasi ja putosi pois, voideltiin heti uutta sijaan. Heidän äänensä olivat saaneet rämäjävän valittavan soinnun ja heidän liikkeensä osoittivat kärtyisyyttä, joka todisti häiritystä unesta ja turhasta taistelusta noita pieniä, siivekkäitä petoja vastaan.
"Nuo lurjukset tappavat minut lopuksi", sähisi Kink Mitchell, kun kanootti sysättiin rannasta virtaan.
"Kas niin, älähän hätäile nyt! Me olemme pian perillä", sanoi
Hootchinoo Bill teeskennelty iloisuus haudankaltaisessa äänessään, joka
kuulosti melkein kamalalta. "Neljässäkymmenessä minuutissa olemme Forty
Milessä ja sitten — kirottu pikku paholainen!"