Hänen toinen kätensä päästi airon ja suuntasi voimakkaan iskun hänen niskaansa, minkä jälkeen hän mitä höystetyimpiä kirouksia lasketellen voiteli uuden kerroksen savea piston saaneelle ruumiinosalle. Kink Mitchell ei ollut vähintäkään huvitettu tästä esiintymisestä. Hän käytti ainoastaan tilaisuutta voidellakseen paksumman savikerroksen omaan niskaansa.
He soutivat yli Yukonin vasemmalle rannalle ja laskivat sitten virtaa alas kevein aironvedoin, kunnes he neljänkymmenen minuutin sounnin jälkeen käänsivät veneen äkkiä vasemmalle erään luodon eteläpään ympäri. Siinä lepäsi Forty Mile äkkiä heidän edessään. Molemmat kurottausivat ylös ja tarkastelivat näkyä, joka levisi heidän silmiensä eteen. He katselivat kauan ja tarkasti, antaen veneen sillä aikaa ajautua virran mukana, ja heidän kasvonsa saivat vähitellen hämmästyksen ja ihmettelyn ilmeen. Ei ainoatakaan savua kohonnut satoihin nousevista hirsimajoista. Sieltä ei kuulunut yhtään puutahalkovan kirveen ääntä, enempää kuin sahan eli vasarankaan. Ei näkynyt koiria eikä miehiä suurten varastohuoneiden edessä. Ei yhtään höyrylaivaa ollut rannassa, ei yhtään kanoottia, ei yhtään tasapohjaista venettä, ei näkynyt minkäänlaisia aluksia. Joki oli yhtä tyhjä sellaisista kuin kaupunki näytti olevan elämästä ja liikkeestä.
"Näyttää melkein kuin enkeli Gabriel olisi puhaltanut täällä pieneen torveensa — ja sinä ja minä olisimme tulleet hiukan myöhään", huomautti Hootchinoo Bill.
Hän sanoi tämän aivan huolettomasti, ikäänkuin sellaisessa tapauksessa ei olisi mitään tavatonta eli merkillistä. Ja Kink Mitchellin vastaus tuli yhtä huolettomasti — ikäänkuin hänkään ei olisi tiennyt mistään erityisestä mielenliikutuksesta.
"Elikkä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet baptisteja ja ottaneet alukset matkustaaksensa vesitietä", lisäsi hän.
"Isä-ukko siellä kotona oli baptisti", jatkoi Hootchinoo Bill. "Ja hän väitti aina, että se oli neljäkymmentätuhatta peninkulmaa lähempänä sitä tietä."
Siihen loppuikin heidän pilansa. He laskivat rantaan ja kiipesivät ylös korkeaa rantaäyrästä. He tunsivat epämääräistä, juhlallista pelkoa vaeltaessaan läpi autioiden katujen. Kaupunki kylpi auringonpaisteessa. Hieno tuulenhenki sai köydet lepattamaan lipputankoa vasten Caledonia Dance Hallin suljettujen porttien edessä. Moskiitot surisivat, rastaat lauloivat ja pikkulintuset hyppelivät nälkäisinä hökkelien välissä; mutta yhtään ihmistä ei näkynyt eikä ainoatakaan merkkiä ihmiselämästä.
"Olen kuolemaisillani väsymyksestä", sanoi Hootchinoo Bill, ja alensi tahtomattaan äänensä käheäksi kuiskaukseksi.
Toveri nyökäytti ainoastaan vastaukseksi; häntä ei haluttanut häiritä äänellään hiljaisuutta. He kulkea laahustivat synkkinä ja äänettöminä, kunnes he viimein hämmästyivät saadessaan nähdä avoimen oven. Oven yläpuolelle oli asetettu karkeasti maalattu kyltti, joka ulottui koko rakennuksen leveyden ja ilmoitti, että tässä oli "Monte Carlo". Oven luona tuolilla istui mies hattu vedettynä silmille paistattaen itseään. Hän oli vanha mies. Niin hyvin parta kuin hiuksetkin olivat pitkät ja valkoiset ja patriarkkaliset.
"Eikö tuo ole vanha Jim Cummings, joka samoin kuin mekin on tullut liian myöhään ylösnousemukseen?" sanoi Kink Mithell.