"Noo, miltä tuntui 'Piskuinen'?" kysyi Carmack kun he tulivat takaisin leiriin.
"Hiiteen koko 'Piskuinen'!" kuului Hootchinoo Billin vastaus. "Minulla ja Kinkillä on aikomus lähteä etsimään Too Much Gold, kun olemme ensin levähtäneet."
"Too Much Gold" oli tarumainen vesireitti, josta kaikki "hapatukset" uneksivat, ja, otaksuttiin, että siellä oli niin paksulti kultaa, että voidakseen huuhtoa sitä, ensin täytyi sora luoda sulkuihin. Mutta muutamien päivien lepo, jonka toverukset soivat itselleen ennen löytöretkeään, sai aikaan pienen muutoksen heidän suunnitelmissaan. Paikalle saapui nimittäin muuan ruotsalainen, joka nimitti itseään Ans Handersoniksi.
Ans Handerson oli koko kesän tehnyt työtä päiväpalkalla Miller Creek'issä, kaukana Sixty Milen luona, ja kun kesä oli mennyt, oli hän harhaillut ylös Bonanzaa, samalla tapaa kuin moni muu kullanetsimiskiihkon laineilla ajelehtimaan joutunut kiertolainen, joita sellaisia tulvi ristiin rastiin yli maan. Hän oli pitkä ja hontelo. Hänen käsivartensa olivat pitkät kuin esihistoriallisen ihmisen, ja hänen suurilla rystysillä varustetut kätensä olivat ankaran työn vääntämät ja kovettamat. Hän oli hidaspuheinen ja -liikkeinen, ja hänen silmänsä — yhtä siniset kuin hänen tukkansa oli keltainen — näyttivät olevan täynnä ikuista unelmoimista, jonka sisältöä yksikään ihminen ei tiennyt, ja kaikista vähimmän hän itse. Kenties johtui tämä ikuisen unelmoimisen ilme äärettömästä ja sisällyksettömästä yksinkertaisuudesta. Joka tapauksessa ymmärsivät hänet tällä tavoin kaikki tavalliset miehet, eikä Hootchinoo Bill'issä ja Kink Mitchell'issä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Molemmat toverit olivat kuluttaneet päivän vieraskäynneillä ja juttuamisella, ja iltapuolella he menivät tilapäiseen kokoontumispaikkaan — suureen telttaan, jossa kulkurit leväyttivät väsyneitä raajojaan ja jossa myytiin huonoa whiskyä dollarilla lasi. Mutta kun ainoa raha, jota käytettiin, oli kultahiekka ja kun liikkeen omistaja piti ylipainoa vaakakupeissaan, maksoi whisky enemmän kuin dollarin. Bill ja Kink eivät juoneet ollenkaan, pääasiallisesti siitä syystä, että heidän ainoa ja yhteinen hiekkapussinsa ei ollut niin hyvin täytetty, että voi montakaan kertaa käydä vaakakupissa.
"Tiedätkö mitä, Bill — minä olen saanut vihiä chechaquo'sta, jolla on säkki jauhoja", sanoi Mitchell riemuitsevasti toverilleen.
Bill näytti mielenkiintoiselta ja tyytyväiseltä. Oli puute ravinnosta, ja molemmat miehet olivat huonosti varustetut tutkimustensa varalta Too Much Gold'in suhteen.
"Jauhot maksavat dollarin naula", vastasi hän. "Mutta kuinka sinä luulet saavasi niitä?"
"Annamme hänen ostaa puolet valtauksestamme", vastasi Kink.
"Mistä valtauksesta?" Bill näytti olevan ymmällään. Mutta sitten muisti sen tilan, jonka hän oli viitoittanut ja varannut ruotsalaisille, ja hän huudahti: "O-hoo!"