"Sillä katsos, AIma" — hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" — "katsos, kustannuksista ei voi oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista sentistä naulan — siis kahdestatoista dollarista sata eli sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria — sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua veneen hoitamisessa. Ja — siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset kaikkiaan tekevät. — Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an — kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin — veneen maksavat matkustajat — siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja sitten sata vaatteisiin", jatkoi hän hyvillä mielin, "jonka jälkeen jää vielä viidensadan suuruinen vararahasto arvaamattomia tapauksia varten. Ja mitäpä sellaisia saattaisi sattua?"
Alma kohautti olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan. Jos avara Pohjola kykenisi nielemään miehen ja tuhat tusinaa munia, niin olisi siellä aivan varmaan tarpeeksi tilaa muullekin, mitä hän omisti. Tämä oli hänen ajatuksensa, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tunsi David Rasmussen'in kyllin hyvin.
"Jos otetaan aika kaksinkertaisesti tilapäisten viivytysten varalta, niin teen minä matkan kahdessa kuukaudessa. Ajattele sitä, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa! Se on kokonaan toista kuin ne vaivaiset sadat kuukaudessa, mitä minulla nyt on. Sitten me muuttaisimme kauas pois, missä olisi enemmän tilaa — meillä olisi kaasuvalo joka huoneessa ja avara näköala — nykyisen asuntomme vuokra riittäisi veroihin, vakuutusmenoihin ja veteen, jäisipä siitä vielä ylikin. Ja saattaahan olla mahdollista, että minä löydän kultasuonen ja palaan takaisin miljonäärinä. No, sanoppas nyt, Alma — etkö luule, että minä olen kohtuullinen laskelmissani?"
Ja tuskinpa Alma saattoi muuta ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi: olihan hänen oma serkkunsa — tosin etäistä haaraa ja sen lisäksi perheen musta lammas, hurjapää ja yleisesti tunnettu heittiö — vastikään palannut tuosta merkillisestä Pohjolasta, mukanaan satatuhatta dollaria kultahiekassa, puhumattakaan puolesta osuudesta siihen luolaan, josta se oli peräisin!
David Rasmussen'in maustekauppias hämmästyi kovin, nähdessään hänen asettelevan munia vaakakuppeihin syrjäisimmässä tiskin sopukassa, ja Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän, havaitessaan, että tusina munia painoi puolitoista naulaa — hänen tuhat tusinaansa painaisi niinmuodoin yksistään tuhatviisisataa! Hänen vaatteensa, vaippansa, keitinvehkeensä ja matkalla välttämätön ruokavarasto eivät siis saisi painaa mitään! Tämä sotki kerrassaan hänen tekemänsä laskelmat, ja hän oli juuri aikeissa ruveta sommittelemaan uusia, kun sai ajatuksen punnita ainoastaan pieniä munia. "Sillä olivatpa ne pieniä tai suuria, tuhat tusinaa munia on kuitenkin aina tuhat tusinaa munia", puheli hän rikkiviisaasti itsekseen — ja nyt hän huomasi, että tusina pieniä munia painoi ainoastaan yksi ja neljäsosa naulaa. Tämän jälkeen San Franciscon kaupunki tuli tulvilleen asiamiehiä, ja hämmästyneille hankitsijaliikkeille ja meijeriyhtiöille tehtiin yht'äkkiä kyselyjä munista, jotka eivät painaneet enempää kuin kaksikymmentä unssia tusina.
Rasmussen panttasi nyt pienen huvilansa tuhannesta dollarista, hommasi vaimonsa pitkä-aikaiselle matkalle sukulaistensa luo, jätti työnsä ja sonnustautui matkalle pohjoista kohti. Pysyäkseen tekemässään kustannusarviossa hän osti toisenluokan paikan, joka tuulen vuoksi oli huonompi kuin välikansipaikka; ja myöhään kesällä hän astui kalpeana ja horjuen munineen maihin Dyea'ssa. Ennenpitkää hän kuitenkin sai takaisin ruokahalunsa ja entiset ruumiinvoimansa. Ensimäinen keskustelunsa Chilkoot-kantajien kanssa sai hänet vilkastumaan ja parantamaan ryhtiänsä. He pyysivät neljäkymmentä senttiä naulalta tuolta kaksikymmentä kahdeksan penikulmaa [tarkoitetaan Englannin peninkulmaa. Suomentajan huom.] pitkältä taipaleelta, mutta kun hän ei näyttänyt sitä paljoksuvan, nousi heidän vaatimuksensa neljäänkymmeneen kolmeen. Viisitoista juroa intiaania kiinnitti hänen laatikkojensa kantohihnat hartioilleen neljänkymmenen viiden sentin palkasta naulalta, mutta päästi ne irti jälleen, kun eräs likainen ja rääsyinen skaguaylainen Kroisos, joka oli menettänyt hevosensa White Pass'in tiellä ja nyt teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen päästäkseen Chilkoot'ista oli tarjonnut heille neljääkymmentä seitsemää.
Mutta Rasmussen oli väsymätön, ja viidelläkymmenellä sentillä hän sai kantajia, jotka kaksi päivää myöhemmin laskivat hänen munansa vahingoittumattomina maahan Linderman'issa. Viisikymmentä senttiä naulalta tekee kuitenkin tuhat dollaria tonnilta, ja hänen tuhannenviidensadan naulan painoinen kauppavarastonsa oli tyhjentänyt hänen vararahastonsa ja jättänyt hänet Tantaluksen pisteeseen, josta hän joka päivä näki vastarakennettujen veneiden lähtevän Dawson'iin. Muuten vallitsi väsymätön levottomuus ja huoli leirissä, missä veneitä rakennettiin. Miehet työskentelivät vimmatusti, aamuvarhaasta iltamyöhään, niin paljon kuin jaksoivat — tilkitsivät, takoivat ja naulasivat mielettömällä kiireellä, minkä syytä ei ollutkaan vaikea huomata. Päivä päivältä solui lumiraja alemmas pitkin paljaita vuorenhuippuja, pohjoismyrskyt seurasivat toinen toistaan, tuoden mukanaan räntäsateita, jääsohjua ja lumipyryjä, ja lahtiin ja seisovaan veteen tuli pintajää, joka vahveni tunti tunnilta. Ja kaikki vakavat, koneellisesti työskentelevät miehet käänsivät tuontuostakin kelmeät kasvonsa merelle päin, katsoakseen oliko se jo jäätynyt. Sillä jäätyminen oli sama kuin surmanisku heidän toivolleen — toivolle päästä kulkemaan pitkin vuolaasti juoksevaa virtaa ennenkuin laivakulku keskeytyy merellä.
Suureksi surukseen huomasi Rasmussen, että hänellä oli kolme kilpailijaa. Oli kyllä totta, että yhdellä heistä, eräällä pikkuisella saksalaisella oli ollut kova onni, ja hän oli aikeissa itse kantaa tavaravarastonsa jäännöksiä edelleen; mutta molemmilla toisilla oli pian veneensä valmiina, ja he rukoilivat kauppamiesten jumalaa pidättämään talven rautakättä vielä päivän. Mutta rautakäsi puristi maan lujaan otteeseensa. Miehiä paleltui pohjoistuulessa, joka pyyhkäisi Chilkoot'in yli, ja Rasmussen oli palelluttanut varpaansa, ennenkuin huomasikaan sitä. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä matkustajaksi erääseen veneeseen, joka oli juuri matkalle lähdössä, mutta se maksoi kaksisataa käteistä, eikä hänellä ollut penniäkään.
"Minä luulen, että te voitte odottaa hiukkasen", sanoi ruotsalainen venerakentaja, joka oli löytänyt Klondykensä sieltä ja oli kyllin viisas huomatakseen sen, "ainoastaan hiukkasen — niin minä rakennan teille oikein hienon veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."
Tähän lupaukseen luottaen lähti Rasmussen takaisin Crater Lake'en, jossa hän tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden sekaannnuksiin joutuneet tavarat olivat hajallaan Stone House'sta aina Happy Camp'iin asti.