"Tjaa", sanoi hän heille, "minulla on tuhat tusinaa munia
Linderman'issa, ja parhaillaan lyödään viimeisiä nauloja veneeseeni.
Minulla on ollut saakurinmoinen onni. Veneet ovat harvinaisia, niinkuin
tiedätte, eikä siellä enää ole ainoatakaan saatavissa."
Tämän jälkeen molemmat kirjeenvaihtajat melkein väkipakolla halusivat tulla hänen seuraansa. He heiluttivat vihreitä seteleitä hänen silmiensä edessä ja helistelivät kultarahoja kouransilmässä. Hän ei tahtonut ensin edes kuunnellakaan heitä, mutta he saivat hänet houkutelluksi puoliväkisin, ja hän lupasi viimein heidät ottaa, kummankin kolmestasadasta. Tämän jälkeen he tyrkyttivät hänelle maksun etukäteen. Ja sill'aikaa kun he kirjoittivat sanomalehdilleen tuosta tuhat tusinaa munia omistavasta laupiaasta samarialaisesta, oli tämä jo matkalla takaisin tuon ruotsalaisen veneenveistäjän luo Linderman'iin.
"Kuulkaahan! Antakaa minulle tuo venhe!" kuului hänen tervehdyksensä, samalla kun hän helisteli kirjeenvaihtajien kultarahoja ja heitti halukkaita silmäyksiä vasta valmistuneeseen alukseen.
Ruotsalainen tuijotti yksinkertaisen näköisenä häneen ja pudisti päätään.
"Paljoko se toinen maksaa tästä? Kolmesataa? No, tässä on neljä.
Ottakaa ne".
Hän koetti tyrkyttää hänelle rahoja, mutta ruotsalainen ei huolinut.
"Ei käy päinsä. Olen sanonut, että hän saa venheen. Te saatte luvan odottaa".
"Tässä on kuusisataa. Viimeinen tarjoukseni. Ottakaa ne nyt tai jääkää ilman. Voittehan sanoa hänelle, että se oli erehdys."
Ruotsalainen epäröi. "Luulen sen käyvän päinsä", sanoi hän lopulta, ja kun Rasmussen näki hänet viimeisen kerran, vaivasi miesparka turhaan päätänsä, selittääkseen erehdyksen sopivalla tavalla toisille tovereille.
Saksalainen kompastui ja taittoi jalkansa Deep Lake'n jyrkänteellä, jonka vuoksi hän möi tavaransa dollarista tusinan ja palkkasi rahoilla intiaaneja kantamaan hänet takaisin Dyea'an. Mutta seuraavana aamuna, laittautui Rasmussen matkalle kirjeenvaihtajiensa kanssa, ja hänen molemmat kilpailijansa seurasivat heti jälessä.